-

sinooperi, vuorisinooperi, vermilion

[englanti cinnabar, zinnober (luonnonsinooperi), vermillion, mercuric sulfide (synteettinen), keskienglanti cynabare, vermilioun; mercury orange; blood of the dove · kreikka kinnabari · ranska cinabre; vermillon, vanha ranska vermeillon, keskiranska cenobre · saksa Zinnober, Bergzinnober, Cinnabar, Mercurblende, Minium, Quecksilbersulfidrot, Rotes Schwefelquecksilber · hollanti vermiljoen, vermiljoenrood, cinnaber · ruotsi cinnober · norja sinober, zinnoberrd · manksi jiarg-scarleod · espanja cinabrio; (rojo) bermelln · katalaani bermell · italia vermiglione; cinabro della cina, cinabro di mercurio, cinabro di miniera, cinabro d'Olanda, cinnabarite, cinnabarium, vermiculum · latina cinnabris, cinnabaris; minium (roomalaiset) · unkari cinober · puola cynober · venäjä kinowar · kiina tan-sha, dan · japani shinsha, shu · tiibet mtshal, mtshal chu (laimennettu), mtshal dkar (kirkas, keinotekoinen), mtshal nag (tumma), mtshal skya (sinooperivaaleanpunainen) · arabia zinjafr · persia qinbār, zinhifrah ('lohikäärmeen veri') · hindi shangarf · cinnabaris, minium (Plinius, Vitruvius); cenobrium (Teopilus) · senauro, cinabrum, vermilium, cinaprio]

Sinooperi (lämminsävyinen; Ukrainasta)
Pigmenttikuvat Iconofilen [www.iconofile.com] luvalla

Kirkas oranssinpunainen; sinooperi [PR106, CI 77766]

Epäorgaaninen mineraaliväri. Elohopeamalmi, elohopearikkiyhdiste: valmistetaan synteettisesti elohopeasta ja rikistä (elohopeasulfidi HgS); Permanentti, mutta taipumus tummua vesiväreissä - elohopealla on taipumus tummua valossa, lämmössä ja kosteudessa. Väri on peittävä, värjäysvoima hyvä. Yksi painavimmista pigmenteistä. Ei kestä kalkkia. Ei ole normaaliväri.

Sinooperia tunnetaan kolmentyyppistä:
· luonnonmineraali sinooperi (englanniksi cinnabar); käytetty maalauksessa jo varhaisina aikoina
· kuivakäsitelty sinooperi (englanniksi vermillion); n. 700-800-luku (Kiina)
· märkäkäsitelty sinooperi (englanniksi vermillion)

Märällä tavalla saadaan aikaiseksi kellertäviä ja vaaleampia sinoopereita, kuivalla tavalla viileämpiä, tummempia sinoopereita.

1600-luvulta peräisin olevien hollantilaisten ohjeiden mukaan sinooperia tehtiin kuivakäsittelemällä yhdistämällä rautapannussa elohopeaa ja rikkiä. Yhdistelmä sekoitettiin saviruukkuun ja kuumennettiin kuplivaksi. Ruukku hajosi ja sinooperi raaputettiin astian sisäpinnalta. Tämän jälkeen vapaa rikki poistettiin seoksesta alkaliseoksella. Hollantilaisessa prosessissa elohopea ja rikki muodostivat Aethiops mineralis -nimellä tunnetun aineen, joka oli musta versio elohopeasulfidista. Sen rakenne erosi hieman kristallimaisesta punaisesta elohopeasulfidista. Musta aine jauhettiin hienoksi ja kovasti kuumentamalla muutettiin punaiseksi sinooperiksi.

Gettenin kirjassa hollantilainen kuivavalmistusmenetelmä kuvataan suurinpiirtein näin: painoltaan 100 osaa elohopeaa sekoitetaan rautapannussa sulatetun rikin kanssa (20 osaa), jolloin syntyy musta elohopeasulfidi. Massa siirretään tislausastiaan, jossa se kuumennetaan. Härmistämällä ja tiivistämisellä seosta saviastioissa tai rautasylintereissä se muuttuu elohopeasulfidin punaiseen, kristallisoituneeseen muotoon. Tuote käsitellään vahvalla emäksisellä liuoksella, jotta ylimääräinen rikki irtoaisi. Sitten se pestään ja jauhetaan veden alla pigmentiksi. Näin valmistettu sinooperi on koostumukseltaan kristallista ja hieman violetihtavaa.

Toinen valmistustapa, eli märkäprosessivamistus otettiin käyttöön 1700-luvun lopulla Saksassa. J. Järvelän Maalarin aine- ja ammattioppi -kirjan (WSOY 1952) mukaan sinooperia alettiin valmistaa keinotekoisesti elohopeasta ja rikistä vuonna 1789, mutta muita viitteitä kyseeseen vuoteen ei ole löytynyt. Märkäprosessissa elohopea-rikkiseos lämmitetään lämpimässä, syövyttävässä ammoniakki- tai potaskaseoksessa. Kun seosta on sekoitettu aikansa, musta elohopeasulfidi muuttuu punaiseksi. Parannetussa menetelmässä potaskan sijaan käytetään kaliumpentasolfidia. Valmistuksen jälkeen sinooperi pestään ja kuivataan. Tapa levisi nopeasti Eurooppaan, koska se oli vanhoja tapoja sekä halvempi että helpompi. Tällä tavalla tuotettu kellertävän punainen pigmentti sai nimekseen "saksansinooperi".

Nykyään lähes kaikki myynnissä oleva sinooperi valmistetaan märkäkäsittelemällä, mutta Kiinassa valmistetaan sinooperia edelleen myös kuivaprosessilla. Keinotekoisesti valmistetuilla ja luonnonsinooperilla ei ole huomattavia eroja. Märkävalmistustekniikalla valmistetun sinooperin on huomattu tummuvan hieman herkemmin kuin kuivatekniikalla valmistetun tai luonnonsinooperin.

historia

Luonnonsinooperi (cinnaber)

Sinooperia on käytetty eri kulttuureissa niin maalausaineena kuin esimerkiksi sinettivärinä.

Luonnon vuorisinooperi on tunnettu esihistoriallisista ajoista, mutta se on hyvin erilaista keinotekoisesti valmistettuun sinooperiin verrattuna. Luonnonsinooperia käytettiin mm. Assyriassa ja Egytissä (mutta ei dynastia-ajan Egyptissä tai Mesopotamiassa).

Kreikassa sinooperi tunnettiin jo 500-luvulla eaa. Sinooperi oli antiikin arvokkaimpia pigmenttejä. Theophrastuksen mukaan sinooperia hankittiin vaikeapääsyisiltä kallioilta nuolia ampumalla. Paras sinooperi tuli Espanjasta, mutta myös Italiassa Monte Amiatassa oli kaivoksia. Kuuluisa Toskanan Monte Amiatan kaivos kaivettiin 'kuiviin' jo etruskien aikana. Kreikkalaisten sanotaan valmistaneen sinooperia myös keinotekoisesti. Teofrastuksen mukaan kreikkalaiset tunsivat kaksi sinooperilaatua; todennäköisesti toinen 'sinooperi' oli punaista lyijyä.

Myös roomalaiset tunsivat sinooperin; mm. Roomassa sijaitseva Jupiterin patsas oli maalattu punaiseksi luultavasti keinotekoisella sinooperilla - myös useat muut jumalten ja keisarien patsaat loistivat Roomassa sinooperinpunaisina. Roomalaiset maalasivat sillä myös elävät sankarinsa - gladiaattorit. Plinius kertoi sinooperin (minium - nimitys, joka myöhemmin on tarkoittanut mönjää) olevan kallista ja että Rooman hallitus säännösteli sen hintaa.

Rooman siviililakeja nimitettiin 'punaisiksi laeiksi'. Lait kirjoitettiin sinooperilla ja niitä kutsuttiin nimellä rubrica - rubrica vetavit merkitsi lain kieltämää. Pretoriaanien lait kirjoitettiin puolestaan valkoisella musteella ja keisarilliset lait purppuralla.

Pompeijin seinämaalauksiinkin käytettiin okran rinnalla sinooperia - tosin siihen oli varaa vain rikkailla. Niissä käytetty sinooperi louhittiin Espanjan Almadenin kaivoksista. Koska sinooperi tummuu päivänvalossa, Pompeijin sinooperinväriset seinäpinnat peitettiin vahalla. Sinooperia on käytetty myös muissa roomalaisissa seinämaalauksissa.

Kiinassa sinooperi on tunnettu esihistoriallisista ajoista ja sitä on kunnioitettu suuresti ja taideteosten lisäksi sitä on käytetty myös mm. hautajaisissa ja alkemiassa ja erityisesti punaisena musteena. Kiinassa vain keisari sai kirjoittaa sinooperivärillä. Kiinassa sinooperin keinotekoinen valmistaminen tunnettiin jo hyvin varhain.

Japanissa shinto-pyhäkköjen punaiset portit on maalattu voimakkaalla sinooperilla.

Pigmentti mainitaan myös keskiaikaisen persialaisen kuninkaallisen maalarin, Sadiqi Bekin 1500-luvun lopulla kirjoittamassa käsikirjoituksessa Qanun us-Suvar sekä persialaisessa 1600-luvun alussa kirjoitetussa käsikirjoituksessa Gulistan-i Hunan.

Vaikka sinooperi tunnettiinkin Euroopassa jo ennen 1100-lukua, vasta tuolloin sinooperista tuli suosittu - erityisesti käsikirjoituksissa (kuvittamisessa). Keskiajan munkkilatinassa minium viittasi sinooperiin (myös antiikin roomalaiset käyttivät sinooperista minium -sanaa), minium falsum tai minium secundarium viittasi mönjään tai kirkkaisiin rautaoksidipunaisiin. Sinooperi oli käytetty väri kirjamaalauksessa: minium on pohjana "miniatyyri"-sanalle. Nykyisin minium tarkoittaa yleensä mönjää. Keskiajalla sinooperi oli ajoittain yhtä kallista kuin kultaus.

Vuosituhannen alkupuolella sinooperin käyttö oli vielä lähes kultaukseen verrattavissa hinnaltaan, mutta 1400-luvulla sinooperi oli jo laajalti tunnettu väri ja sen hintakin oli laskenut. Tuolloin sen tärkein kauppapaikka oli Venetsia.

1300- ja 1400-lukujen temperamaalauksessa Englannissa, Ranskassa, Saksassa ja muuallakin pohjoisessa Euroopassa sinooperin sävyä pehmennettiin sahramivärillä. 1300-luvun Englannissa väriä rikastettiin usein myös saksanpähkinällä. Italiassa ja Ranskassa kuvittajat sekoittivat sitä mönjään kirkastaakseen väriä.

Renessanssitaiteilijat pitivät sinooperiä yhtenä kirkasvärisimmistä ja tasaisimmista pigmenteistä ja sitä suositeltiin mm. ultramariinin ja kultaamisen rinnalla käytettäväksi. Leonardo Da Vinci neuvoi vuonna 1493 käyttämään sinooperia tai punaista liitua tai poltettua okraa tummiin varjoihin ja punaista liitua ja sinooperia vaaleampiin varjoihin, ja kirkkaisiin kohtiin pelkkää sinooperia. 1600-luvun sinooperia jatkettiin usein halvalla punaisella lyijyvärillä, joka aiheutti lisää tummumista. Flaamilaiset taiteilijat käyttivät sinooperia erityisesti ihon väriä sävyttäessään (usein keltaisen okran kanssa sekoitettuna). Renessanssiajan Euroopassa käytettiin siis (pääosin Almadenin kaivoksista louhittua) luonnon sinooperia, mutta myös kuivaprosessilla valmistettua sinertävän punaista sinooperia.

Punaisen värin louhiminen oli myös monen rikollisen elämän loppu: Finlayn mukaan Espanjassa 1500-luvulla rikollinen tuomittiin joko laivaorjaksi tai Almadenin kaivoksiin - jossa kaksitoista tuntisia työpäiviä ilman suojavarusteita paiskineet louhijat tulivat elämänsä päätepysäkille jo parin vuoden kuluttua. Raskasmetallien imeytyminen vereen takasi hitaan ja tuskallisen kuoleman.

Synteettinen sinooperi (vermilion)

Sinooperia jauheena (kylmäsävyinen)
Pigmenttikuvat Iconofilen [www.iconofile.com] luvalla

Joidenkin lähteiden mukaan kiinalaiset olisivat valmistaneet sinooperia keinotekoisesti jo hyvin varhaisina aikoina - latinalaisten lähteiden mukaan kiinalaiset kehittivät kuivavalmistusprosessin (keinotekoisen sinooperin valmistustavoista vanhimman) viimeistään 700-luvulla. Todennäköisesti kiinalaiset tunsivat keinotekoisen kuivavalmistusprosessin jo kauan tuota ennen; myös hellenistisen ajan keikkalaisen historioitsijan (ja alkemistin), 400-500-lukujen vaihteessa eläneen Zosimuksen (Zosimos) tekstit viittaavat siihen, että hän tiesi keinotekoisen sinooperin valmistustavasta.

On myös todisteita siitä, että arabialaiset alkemistit tunsivat valmistustavan 800-900-luvulla. Noin 700-luvun puolessa välissä syntynyt arabialainen alkemisti Geber (Dzabir ibn Haijan), jota keskiajan alkemistit pitivät esikuvanaan, väitti että rikki ja elohopea ovat ne kaksi alkuainetta, prinsiippiä, josta kaikki metallit muodostuvat. Sinooperi on käytännössä koostumukseltaan rikkiä ja elohopeaa, joten voidaan ymmärtää, että alkemisteille sinooperilla oli aivan erityinen arvo. Sinooperia valmistettaessa syntyy ensin musta massa, mohr, jota paahtamalla värisävyt saadaan esiin. Alkemisteille mustan massan muuttaminen punaiseksi oli alkuaskel kullaksi muuttavan viisasten kiven löytämiseen. 700-luvun loppuun tai 800-luvun alkuun ajoittuvassa käsikirjoituksessa Compositiones ad tingenda on ensimmäinen selvästi kuvattu valmistusprosessi.

Melko varmasti voidaan sanoa, että tieto yleistyi Euroopassa maurilaisen tieteen vaikutuksesta 1100-luvun jälkeen, vaikka jo ennen 1000-lukua on löytynyt muutamia ohjeita värin valmistamiseksi. Mappae Clavicula -tekstin vanhimmissa osissa (800-luvulla kirjoitetussa) on kaksi sinooperin valmistusohjetta. Joidenkin lähteiden mukaan ensimmäisiä keinotekoisesti elohopeasta ja rikistä tuotettuja sinoopereja alettiin valmistaa Euroopassa jo 1200-luvulla; jotkut lähteet väittävät, että sinooperin valmistus Euroopassa alkoi vasta muutamia satoja vuosia myöhemmin. Eri keksimisajat saattavat viitata hieman toisistaan poikkeaviin valmistusprosesseihin.

Useistakin eri lähteistä huolimatta tieto sinooperin valmistuksesta tai edes koostumuksesta ei kuitenkaan yleistynyt, vaan sinooperi pysyi Euroopassa melkoisena salaisuutena. 1600-luvulle mennessä sinooperin kuivavalmistuksen keskukseksi muodostui Amsterdam. Uren mukaan Hollannilla oli pitkään (Euroopassa) sinooperin valmistuksen monopoli, eikä missään muualla osattu valmistaa yhtä voimakkaan punaista väriä, eikä edes sen koostumusta tunnettu pitkään aikaan. Hollannin sinooperimonopoli alkoi hajota vasta 1700-luvulla.

1600-luvun lopulla Saksassa kehitettiin uusi valmistustapa: märkävalmistusprosessi. Saksalainen Gottfried Schulz keksi oikaista valmistuksen loppuosassa ja kehitti halvemman, nopeamman ja vähemmän työteliään tavan tuottaa keinotekoista sinooperia. Uudelal saksalaisella valmistustavalla (joka on nykyään pääasiallinen tapa valmistaa sinooperia) saatiin aikaiseksi lämminsävyisiä kirkkaanpunaisia värejä.

---

Uutta aikaa kohti tultaessa, kun uusia keinotekoisia punaisia värejä tuli markkinoille, sinooperin tarve alkoi väistyä. 1800-1900-luvun vaihteen taiteilijoista sinooperia käytti mm. Monet ja se olikin yksi harvoista Monet'n käyttämistä perinteisistä väreistä. Vermilion -nimeä alettiin käyttää myös muista, samansävyisistä punaisista maaleista ja nykyään vermilion. Nykyään sanaa käytetään englanninkielessä myös sävynimenä - verhosi voivat kirkkaanpunaisina olla vermilion. Nykytaiteessa aitoa sinooperia käytetään vähän sen myrkyllisyyden ja tummumistaipumuksen vuoksi. Sitä on kuitenkin verrattain helposti saatavilla.

Sinooperia on käytetty aiemmin myös mm. kirjelakan värinä ja saippuoiden väriaineena. Joissakin vanhoissa ruokaohjeissa myrkyllistä sinooperia on kehotettu käyttämään myös ruoan värjäämiseen.

nimiä

Onko kyse sinooperista vai jostakin muusta - nimityksissä on helppo seota... Antiikissa cinnabaris -termi viittasi sekä lohikäärmeen vereen (cinnabar grcorum) että sinooperiin. Leyden -papyruksessa puhutaan 'kyyhkysen verestä', joka muissa lähteissä yleensä on tarkoittanut joko punaista lyijyä (mönjää) tai sinooperia. Keinotekoisen sinooperin termit vermilion, vermiculus juontuivat luultavasti punaista väriainetta luovuttavasta kermes-hyönteisestä. Roomalaiset kutsuivat luonnon punaista okraa nimellä sinopia (sinope, sinoper). Keskiajalla sinooperi tunnettin myös nimellä minium, joka viittasi myös punaiseen lyijyväriin (mönjä).

Amerikan sinooperi raskas, peittävä lakkapigmentti; oranssi mineraali tai kromipunapohja (joidenkin lähteiden mukaan myös mönjään saostettu lakka) - usein vain nimellisesti sinooperiväri. Ei kestävä. Ei mielellään käytetä taiteilijaväreissä.

Antimonisinooperi on myrkyllistä ja kestämätöntä - kts. antimonipunainen.

Cinabrese 2/3 sinooperia (Fe2O3) + 1/3 San Giovanni -kalkkivalkoista (CaCO3). Cenninin mukaan väriä käytettiin mm. keskiajalla Firenzessä käytettiin cinabrese-väriä freskomaalauksissa ihonvärinä.

Cinnabar imitation, cinnabar substitute kts. mönjä

Englannin sinooperi aito, tehttn Englannissa (HgI2). Nykyään tarpeeton.

Hepatic cinnabar epäpuhdas, rusehtava sinooperi, jossa on hieman metallinen kiilto.

Karmiinisinooperi sisältää englanninpunaista.

Kiinalainen sinooperi aito, tehdään Kiinassa. Viileä, tumma.

Kiinalainen kirjesinooperi tumma kiinalainen sinooperi.

Oranssi sinooperi - luonnon sinooperi

Patenttisinooperi on tummaa, märällä tekniikalla valmistettua sinooperia.

Saksalainen sinooperi on märällä tavalla valmistettu vaalea ja kellertävä sinooperi.

Sinopia Roomalaiset kutsuivat luonnon punaista okraa nimellä sinopia (sinope, sinoper) ja joskus sinooperilla viitataan edelleenkin rautaoksidipunaisiin. Sinope oli muinainen kaupunki Paflagoniassa Mustan meren rannalla.

Terra rosaa saadaan Pozzuolista, läheltä Napolia. Se on vaalea lohenvärinen maaväri ja sen voi tunnistaa monista keskiaikaisista maalauksista. Hematiitin tumman viininpunaiset sävyt ovat yleisempiä Firenzessä; kts. punainen okra.

VanDyke Red amerikkalaisen sinooperin myyntinimi ennen aniliinipunaisten keksimistä; sinooperiin sekoitettu lyijykromaattia.

Vermillion-nimi otettiin käyttöön n. 1400-luvulla.

Vermilionette kts. mönjä

muuta

Saadaan mm. Espanjasta, Italiasta, Kiinasta, Meksikosta ja Kaliforniasta. Korvattu usein kadmiumpunaisella, jolla saadaan aikaan hyvin samantapainen sinooperin (vermillion) sävy.

Vermilionettes - nimitys viittaa tietyn värisiin lakkaväreihin, jotka pohjautuvat litolipunaisiin, eosiiniin tai muihin synteettisiin värjäysaineisiin.

Lähteitä / lukemista
Ball, Philip Bright Earth - The Invention of Colour. Penguin Books, Lontoo 2001
Finlay, Victoria Colour. Travels throught the Paintbox. Sceptre; Hodder and Stoughton, Lontoo 2002
Gettens, Rutherford J & Stout, George L Painting Materials. A Short Encyclopaedia. D Van Nostrand Company, New York 1947
Helm-Clark, Catherine Vermilion [www.dogphilosophy.net/~cat/vermilion.pdf | 2001]
Järvelä, J Maalarin aine- ja ammattioppi. WSOY, Porvoo 1956
Karpenko, Vladimr & Norris, John A Vitriol In The History Of Chemistry. Chem. Listy 96, 997 n 1005 (2002) [chemicke-listy.vscht.cz | 01X04]
Kerttula, Seija English Colour Terms: Etymology, Chronology, and Relative Basicness. Mmoires de la Socit Nophilologique de Helsinki LX, Helsinki 2002
Seymor, Pip The Artist's Handbook. Grange Books, Arcturus Publishing Limited, Lontoo 2003
Ure, Andrew A Dictionary of Arts, Manufactures, and Mines; containing A Clear Exposition of Their Principles and Practice. 1847, Appleton & company, New York.