Antimonivalkoinen

antimonioksidivalkoinen

[englanti antimony white, Algarotti white, timonox (white star), antimonious oxide, antimony bloom, antimony(III) oxide, antimony peroxide, antimony sesquioxide, antimony trioxide, flowers of antimony, valentinite · saksa weisspiessglanz, Antimonweiss, Antimonoxyd · ruotsi timonoksvitt, antimonoxid, antimonvitt · unkari antimonfehr · espanja blanco de antimonio, trioxido de antimonio, flores de antimonio · italia bianco di antimonio]

[PW11, 77052]

Antimonivalkoinen on puhdasta antimonitrioksidia (antimoni(III)oksidi, antimonihapokeanhydridi, Sb₂O₃) tai antimonitrioksidin ja sinkkioksidin seos. Se on myrkyllinen pigmentti, jota epäillään karsinogeeniseksi.

Pigmentillä on kuvailtu olevan kaksi kertaa niin hyvä peittovoima kuin lyijyvalkoisella, mutta se saattaa joidenkin aineiden yhteydessä tummua tai muuttaa väriään. Antimonivalkoista on käytetty usein sinkkivalkoiseen sekoitettuna.

Antimonivalkoinen valmistetaan valmistetaan luonnon antimonisulfidista (stibniitistä) tai hapettamalla metallia.

Antimonioksidia esiintyy luonnossa myös valentiniittina, jota kutsutaan myös antomonikukaksi. Ei ole tiedossa, että luonnonantimonioksidia olisi käytetty sellaisenaan pigmenttinä.

Historia

Antimonivalkoinen pigmentti tuli käyttöön 1800-luvulla. The Living Age -julkaisu (1844) The Year-Book of Facts in Science and Art -kirja (1849) uutisoi uudesta, herra Waldonin keksimästä antimonioksidipohjaisesta maalista, joka on kirjan mukaan ylivoimainen peittoteholtaan lyijyvalkoiseen verrattuna ja edullisempi. Nämä 1800-luvun artikkelit toivat hyvin esiin myös lyijyvalkoisen vaarallisuuden, sillä antimonivalkoisen etuina painotettiin etenkin sitä, että antimonioksidipohjaisen maalin käyttäminen saattaisi vähentää myös maalareiden kuolleisuutta.

Antimonivalkoista pidettiin pitkään myrkyttömänä väriä, ja kun sen myrkyllisyys huomattiin, sitä pidettiin silti vähäisenä lyijyvalkoiseen verrattuna. 1800-luvun puolessa välissä lyijyn haitallisuudesta ja sen korvaamisesta keskusteltiin laajasti. Vuonna 1850 J. Brachet, pariisilaisen lääketieteen koulun patologian professori ehdotti, että lyijyvalkoisen käyttö rakennusmaalina korvattaisiin antimonivalkoisella. 1900-luvun ensivuosina tällaisia päätöksiä tehtiinkin joissakin eurooppalaisissa kaupungeissa.

Antimonivalkoista on myös antimonioksidin ja blanc fixen sekoitus. Brittiläinen Cooksan lead and Antinomy Co. esitteli Timonox -pigmenttinsä 1920. Se on kestävä pigmentti, mutta se saattaa tummua, minkä vuoksi se ei ollut suosittua taiteilijakäytössä. Pigmentti tuli laajempaan käyttöön 1930-luvulla esim. rakennusten ja kulkuneuvojen maalina. Gettens (1942) kommentoi, että Merwinin tutkimuksissa todettiin, että maalista voi tunnistaa kahta eri antimonioksidia: isotrooppista senarmontiittia ja ortorombista valentiniittia sekä näiden lisäksi epäpuhtautena arseenioksidia.

Käyttö

Pigmenttiä on käytetty lähinnä tempera- ja öljymaalauksessa. J. Järvelän Maalarin aine- ja ammattioppi -kirjan (WSOY 1956) mukaan väriä käytetään lyijy- ja titaanivalkoisen asemasta ulkopuolisissa maalauksissa. Timonoksvalkoinen, johon on sekoitettu bariumsulfaattia ja sinkkivalkoista, ei ole niin myrkyllistä eikä yhtä arkaa rikkivedyn vaikutukselle kuin lyijyvalkoinen.

Antimonivalkoista käytetään myös raudan emaloimisessa ja keramiikkalasitteissa.

Nimiä

Timonox on antimonin brittiläinen liikemerkki, mutta puhekielessä timonoksia käytetään usein minkä tahansa merkkisen antimonivalkoisen synonyymina.

Myyntinimiä ovat olleet mm. antox, atox F | S, blue star, exitelite, extrema, patox C | H | L | M | S, stibiox MS, thermoguard B | L | S, twinkling star, valentinite, white star.

Muuta

Koostumukseltaan antimonioksidia ovat myös luonnon servantiitti eli antimoniokra (antimony ochre) ja senarmontiitti, mutta niissä on erilainen rakenne kuin antimonivalkoisessa antimonioksidissa, jossa muoto on rombinen.