Bismarckinruskea

vesuviini, manchesterinruskea, nahkaruskea, englanninruskea

[englanti Bismarck brown, bismark, aniline brown, cinnamon brown, leather brown, Manchester brown, phenylene brown. vesuvine · ruotsi bismarckbrunt · tanska bismarckbrun; manchesterbrun, vesuvin · saksa Bismarckbraun · portugali pardo de Bismarck · turkki Bismark kahverengisi]

[BBr1, CI 21000:1, CAS 8052-76-4]

Bismarckinruskea on orgaaninen, karsinogeeninen diatsoväriaine, 3-aminoatsobentseeni (C₁₂H₁₃N₅), emäksinen (kationinen) atsoväriaine; ruskeaa veteenliukenevaa jauhetta. Väriaine valmistetaan typpihapokkeen avulla metafenyleeniamiinista. Aikalaiset kuvasivat sävyä lämpimänruskeaksi, punaruskeaksi tai kullanruskeaksi.

Bismarckinruskea on usein läheisesti sukua olevien yhdisteiden seos ja se esiintyy monessa muodossa. Pääasiassa väriaineesta erotetaan on kaksi varianttia: Y ja R, joilla on erilaiset kemialliset koostumukset ja osittain myös eri käyttötarkoitukset. Näistä Bismarckinruskea Y oli ensimmäinen ryhmän väriaineista, ja jos puhutaan bismarckinruskeasta ilman lisämäärettä, yleensä tarkoitetaan juuri bismarckinruskeaa Y.

Väriaineella on värjätty villaa, nahkaa ja erikoiskäsiteltyä puuvillaa punaruskeaksi. Väri ei ole kuitenkaan ollut hyvä valonkestoltaan, eikä kestä saippuointia. Atsokeltaisiin sekoittamalla värin valonkestoa on lisätty. Bismarckinruskeaa käytettiin sekä yksinään että atsokeltaisiin sekoitettuna mm. huonekalunahkojen värjäämiseen että puun sävyttämiseen; väri kestää hyvin hankausta.

Historia

Bismarckinruskea Y kuului ensimmäisten atsovärien joukkoon ja oli ensimmäinen vesiliukoinen atsoväriaine. Se oli myös ensimmäinen kaupallinen atsoväri, minkä vuoksi sitä usein nimitetään - virheellisesti - ensimmäiseksi atsoväriksi.

Bismarckinruskea Y:n kehitti saksalainen kemisti Carl Alexander von Martius vuonna 1863. Keksijä nimesi väriaineensa tuolloin Preussin pääministerinä toimineen Otto von Bismarckin mukaan; aiemmin samana vuonna Bismarck oli pitänyt kuuluisan "verta ja rautaa" -puheensa ja hänen ympärilleen oli alkanut syntyä jonkinlaista henkilökulttia. Martius työskenteli tuolloin Englannissa, Manchesterissa John Dalen leivissä, minkä vuoksi väriain tunnettiin myös nimellä manchesterinruskea. Martiuksen työparina työskenteli toinen tunnettu värikemisti, Heinrich Caro, jolla on oletettu olleen rooli myös bismarckinruskean keksimisessä. Miltei yhtäaikaa ruskean kanssa Caro esitteli keltaisen atsoväriaineen, manchesterinkeltaisen. Usein Martius ja Caro on molemmat merkitty John Dalella vuosina 1863-1864 kehitettyjen atsovärien valmistajiksi. Näihin kuuluvat myös induliini, aniliinikeltainen ja fenyleeniruskea.

Useissa lähteissä väriaineen keksijäksi mainitaan saksalainen kemisti Johann Peter Griess, mutta se ei pidä paikkansa. Griessiä voidaan kylläkin pitää kaikkien atsovärien esi-isänä: hän oli (yrittäessään valmistaa pikraamihapon johdannaisia) vahingossa aiheuttanut reaktion, joka muodosti aivan uudenlaisen johdannaisen. Griess osoitti, että tämä reaktio oli yleisesti sovellettavissa aryyliamiineihin ja tämä havainto mahdollisti myös atsovärien kehityksen.

Kun väriaine tuli markkinoille, se oli eräänlainen modernin ajan symboli, ja siitä tuli välittömästi muotiväri. Muutaman seuraavan vuoden aikana uuden väriaineen huumasta kirjoitettiin usein kirjoitusmuodossa Bismark. Vuonna 1867 Harper's Bazaar -lehti (2.11.1867) uutisoi, että kauppiaiden mukaan Bismarckin väriset tuoteet myyvät kymmenen kertaa enemmän kuin muun väriset. Huuma oli suuri, mutta vaimeni nopeasti. Ruskea sävy sai osakseen myös pilkkaa - ruskeaa ei oikein pidetty ylipäätään kauniina värinä - ja vuonna 1868 Bismarck oli jo aikansa elänyt. Siitä huolimatta, että suurin muotikohina väriaineen osalta oli ohi nopeasti, väriainetta käytettiin värjäykseen vielä runsaasti vuosikymmenien ajan.

Bismarckinruskeaa on käytetty myös taiteessa, mutta se ei ole ollut taiteilijoille merkittävä väriaine. Valmisvärinä sitä myytiin lähinnä (ilmeisesti alumiiniin saostettuna?) vesivärinä, mutta se oli harvinaisuus jo 1800-luvulla.

Bismarckinruskeaa taideväriä varten annettiin taidekirjoissa omia ohjeita. Sävyä esimerkiksi neuvottiin valmistamaan poltetusta umbrasta ja lyijyvalkoisesta, joiden päälle pitäisi maalata poltetulla sienamaalla, jonka kuivuttua väri vielä neuvotaan laseeraamaan karmiinilla, englanninpunaisella ja kultapronssilla.

Käyttö

Bismarckinruskeita käytetään edelleen mm. nahan värjäyksessä.

Nykyään bismarckinruskeaa Y käytetään lähinnä mikroskooppisen tutkimuksen väriaineena. Sitä voidaan käyttää elävien solujen kanssa. Väriaine tunnetaan kyvystään antaa keltainen väri happamille musiineille ja intensiivisen ruskea väri syöttösolujen jyväsrakkuloille.

Fierz-David, Hans Eduard & Blangey, Louis Fundamental Processes of Dye Chemistry.

Bismarckinruskea Y

[englanti Bismarck brown Y, vesuvine BA · ruotsi bismarckbrunt Y · saksa Bismarckbraun Y · viro bismarck bruuni Y]

[BBr1, CI 21000, CAS 8005-77-4, 10114-58-6]

Disatsoväriaine (kemiallinen kaava vaihtelee; C₁₈H₁₈N₈·2HCl).

Myyntinimiä mm. Basic Brown G, GX, GXP, Excelsior Brown, Vesuvine G

Bismarckinruskea R

[englanti Bismarck brown R, vesuvine · ruotsi bismarckbrunt R · saksa Bismarckbraun R]

[BBr4, CI 21010, CAS 8005-78-5, 5421-66-9]

Disatsoväriaine (kemiallinen kaava vaihtelee; C₂₁H₂₄N₈·2HCl); väriaine on rakenteellisesti samanlainen kuin bismarckinruskea Y, mutta sillä on enemmän metyyliryhmiä.

Bismarckinruskea R-väriainetta on käytetty mm. rasvan, parafiinin ja selluloosan värjäämiseen sekä synteettisissä hartsimaaleissa. Histologisessa värjäyksessä se ei ole läheskään niin tärkeä kuin bismarckinruskea Y.

Myyntinimiä mm. astra vesuvine B, basic brown 2K, vesuvine (R)

Nimiä

Vesuviini (vesuvine) on BASFin tuotenimi bismarckinruskealle. Nimi on tullut tulivuorelta, Vesuviukselta.