Kobolttivihreä

rinmaninvihreä, ruotsinvihreä, saksinvihreä; sinkkivihreä

[englanti cobalt green, gellert green, Rinman's green, Rinmann's green, Saxony green, Swedish green; cobalt zinc oxide; zinc green · saksa Kobaltgrün, Rinmannsgrün, Gellerts Grün, Grüner Zinnober, Sächsischgrün, Türkisgrün · ruotsi koboltgrönt, Rinmansgrönt · ranska vert de cobalte · italia verde di cobalto, verde di zinco, verde di Rinmann, verde turco · venäjä zielonyj kobalt · tsekki kobaltov zelen · puola ziele kobaltowa]

[PG19, CI 77335, CAS 8011-87-8, EINECS 232-381-6]

Kobolttivihreä on epäorgaaninen pigmentti, kobolttisinkaattia (koboltti(II)oksidi-sinkki(II)oksidia, CoO·ZnO₂) tai kobolttisinkaattia, joka on sekoitettu kobolttioksidin tai muiden suolojen kanssa. Värin sävy määräytyy aineosien suhteen mukaan: mitä enemmän seos sisältää kobolttioksidia sitä tummempi ja sameampi väri on, sinkkioksidi kirkastaa ja vaalentaa väriä (ja aluminioksidi syventää ja voimistaa väriä).

Kobolttivihreä on sinertävä, hieman tylsänvihreä pigmentti, jolla on huono peittokyky. Etenkin hengitysteihin joutuessaan se on myrkyllinen pigmentti. Se on myös erittäin haitallista vesistölle ja sen joutuminen vesistöön voi aiheuttaa pitkään kestäviä haittavaikutuksia.

Pigmenttiä valmistetaan seostamalla koboltti(II)oksidia sinkkioksidiin, tai pasuttamalla sinkki- ja kobolttioksideja.

Kobolttivihreän uskottiin olevan hyvin kestävä pigmentti, mutta myöhemmin kävi ilmi, että ajan myötä se muuttuu ruskeammaksi ja haalistuu sekoitettaessa lyijyvalkoiseen. Maalarilehden pigmenttejä esittelevässä artikkelissa Erilaisia tietoja maalausväreistä. III. (1920) "kopolttiviheriästä" kerrotaan: Se on kestävä tumma väri, vikana sillä kuitenkin on huono peittokyky ja tummuus joka estää vaaleampien puhtaiden vivahdusten aikaan saamista.

Historia

Kobolttivihreän kehittämisen teki mahdolliseksi sinkkioksidin valmistaminen 1700-luvulla. Ruotsalainen kemisti, Sven Rinman julkaisi Tukholman tiedeakatemiassa tutkimuksensa koboltin ja sinkin yhdistämisestä vuonna 1780. Pigmentti tuli markkinoille 1835 ja sitä paranneltiin entisestään 1800-luvun lopulla.

The Chemical Gazette -julkaitussa artikkelissa On Rinmann's Green (1856) mainitaan, että pigmentin käyttö ei ole kovin yleistä. Syyksi epäiltiin sen ainesosien korkeaa hintaa. Noin viisitoista vuotta myöhemmin Manufacturer and Builder -lehti julkaisi pienen jutun otsikolla A New Bright and not Poisonous Green (1872) ja neuvoo tekemään kirkasta, ei-myrkyllistä vihreää sekoittamalla kaksikymmentä osaa sinkkioksidia ja yhden osan kobalttisulfaattia vedessä tahnaksi, ja altistamalla se kovalle kuumuudelle.

Nimiä

Gellert green on yksi kobolttivihreän variaatio.

Saksinvihreä on koboltti- ja sinkkisuoloja sisältävästä liuoksesta natrium- tai kaliumkarbonaatilla saostettu ja hehkutettu värijauhe. Käytetty etenkin keramiikassa. Nimi saattaa viitata myös indigopohjaiseen saksinvihreään (Saxony green).

Käyttö

Kobolttivärejä käytetään pääasiassa lasin ja emalin värityksessä sekä posliini- ja taidemaalauksessa mm. öljy-, vesi- ja akryyliväreissä.

Muuta

Katso myös muut kobolttivihreät: kobolttikromivihrea, kobolttititaanivihrea

1500-luvulla kaivosmiehet nimesivät kobolttimineraalin nimellä "kobold" - peikko. Kobolttimineraali välkehteli useissa kaivoksissa kaivosmiesten lampuista lähtevän valon hohteessa.