Paynenharmaa, Payne's grey

[englanti Payne's grey]

Transparentti tumma, siniharmaa, jota käytetään pääosin vesiväreissä. Sävy tehdään sekoittamalla mustaa ja sinistä. Värisävy on useammasta pigmentistä tehty sekoitus - kyseessä on siis sävyn, ei tietyn pigmentin nimi. Joskaan sävyäkään ei ole standardisoitu. Se voi olla selkeästi siniharmaa, tai hyvinkin vihertävä tai violetihtava. Yhteistä erilaisille paynenharmaille on niiden tummuus. Usein paynenharmaata on kuvattu myrskytaivaan väriseksi.

Alkujaan paynenharmaa löytyi lähinnä akvarellivalikoimista sen alkuperäisen, esimerkiksi öljymaaliin soveltumattoman koostumuksen vuoksi. Nykyään Payne's Grey -niminen sävy löytyy kaikenlaisista taidemaaleista sekä pastelleista ja värikynistä.

Värisekoituksen kehitti englantilainen William Payne (1760-1830), opettaja ja vesivärimaalari, joka oli aikanaan tunnettu erityisesti hienosti maalatuista varjoistaan. Hän neuvoi oppilaitaan käyttämään värisekoitusta intensiivisen mustan sijaan. Payne sekoitti alkuperäisen harmaansa preussinsinisestä [PB27] (joidenkin lähteiden mukaan indigosta [NB1]), polttamattomasta sienamaasta [PBr7] ja nimettömäksi jääneestä keltaisesta kasvilakasta (eli substrattipigmentistä). (Tunnettuja keltaisia metallikompleksipigmenttejä olivat 1800-luvun alussa ainakin väriresedasta (Reseda tinctoria) ja kversetiinistä saostetut alunakompleksit.)

Alun alkaenkaan paynenharmaa ei ollut tietty yksi värisekoitus. Barnard (1855) mainitsee, että värimyyjillä on useita erilaisia valmissekoituksia, mutta taiteilijan on yleisesti ottaen parempi sekoittaa värisekoituksensa itse. Hän suosittelee käytettäväksi seepiaa ja indigoa; tai krappipunaista ja muita kasvipohjaisia punaisia substraattipigmenttejä, yhdessä indigon tai ultramariinin (French blue) kanssa.

Allen (1898) neuvoo sekoituksen indigosta [NB1]), kokenillisubstraatista (cochineal lake) [NR4] ja hiilimustasta [PBk7].

Paynenharmaalla ei ole edelleenkään vakiintunutta koostumusta. Alkuperäinen paynenharmaa oli akvarellistien joukossa sensaatio juuri siksi, että se oli mustan korvike, jossa ei ollut ripaustakaan mustaa pigmenttiä - mutta nykyisissä taiteilijavärivalikoimissa sekoitus on tehty useimmiten joko ultramariinisinisen [PB29] ja jonkun mustan sekoituksesta. Tämä ei kuitenkaan ole mikään sääntö. Sekoitukseen käytetty musta pigmentti voi olla marsmusta [PBk11], lamppumusta [PBk6] tai hiilimusta [PBk7] ja sen sininen pigmentti joko ultramariinisininen [PB29], preussinsininen [PB27] tai ftalosyaanisininen [PB15]).

Joskus mukaan sekoitetaan myös punaista, violettia tai tummanpunaista pigmenttiä, kuten alitsariinikarmosiinia [PR83] ja harvemmin keltaista, esim. keltaista okraa [PY43].

Seymour nimeää kirjassaan The Artist's Handbook paynenharmaassa käytetyiksi pigmenteiksi ultramariinisinisen, lamppumustan, punaisen rautaoksidin, sekä Davy's grey -sekoituksen.

Historia

1800-luvulla suurin osa myytävistä valmisakvareilleista oli yhden pigmentin värejä ja myynnissä oli vain muutamia valmiita värisekoituksia. Paynenharmaa on kuitenkin yksi näistä poikkeuksista. Monissa uusissakin artikkeleissa mainitaan, että varhaisin maininta paynenharmaasta kaupallisesti valmistettuna on vuodelta 1835, mutta varhaisin maininta, jonka itse olen löytänyt on vuodelta 1827: Edinbourgh review -lehdessä 1827 julkaistussa S. & J. Fullerin Superior Permanent Water Colours -mainoksessa, jossa yksi valikoiman väreistä on Payne's Grey. George Rowneyn vesivärivalikoimista Payne's Grey löytyi viimeistään 1847 Millerin valikoimista viimeistään 1848, Winsor & Newtonin valikoimista viimeistään 1851 (öljyväreistä viimeistään 1869) ja WM. Macgillin valikoimista viimeistään 1853. (Vuosiluvut omia havaintojani varhaisista mainoksista; Payne's Gray -harmaa on voinut löytyä värivalikoimista myös mainittua aiemmin.)

Vaikuttaa siltä, että 1800-luvulla paynenharmaa on ollut nimenomaan violetihtava harmaa. Näin kertoo mm. Fielding (1844): hän listaa harmaiden alla peräti kaksi Paynen väriä: lievästi violetihtavan Payne's Greyn sekä toisen harmaan, Payne's Neutral Tint. Wilme (1846) on sisällyttänyt paynenharmaan värikarttaansa Colours used by architects, civil and mechanical engineers, geologists & others ja mainitsee siinä yhteydessä, että sävy on enemmän lilahtava kuin neutraali (more lilac than neutral tint). Field ei alkuperäisessä Chromatography-kirjassaan (1835) juurikaan mainitse paynenharmaata muutoin, kuin listaa sen harmaana sekoitusvärinä muiden joukossa, mutta sen sijaan kirjan "uudistanut" Taylor kertoo vuoden 1885 painoksessa (samoin sanoin kuin omassa 1887 julkaisussaan A Descriptive Handbook of Modern Water Colours), että paynenharmaa on sävyltään lilahtava, mutta muuten sen ominaisuudet muistuttavat neutral tint -sävyn ominaisuuksia. Adeline's Art Dictionary -kirjassa (1891) väri kuvataan violetihtavan harmaaksi (A compound colour of a lilac grey tint.)

Myös Redgrave (1892) mainitsee tunnetun, mutta petollisen violetinharmaan (a well-known, but treacherous, purple-gray). Miksi Redgrave puhuu petollisesta väristä? Muista aikakauden väri- tai maalausoppaista ei käy ilmi, että paynenharmaa olisi huono väri. Toisaalta, jos sävyn alkuperäissekoituksessa on käytetty kasvipohjaista keltaista väriä, sillä on saattanut olla samanlainen ongelma kuin toisella sen aikalaissekoituksella, hookerinvihreällä: keltainen väriaine haalistui muita nopeammin ja siten muutti lopullista väriä.