Preussinsininen
berliininsininen, pariisinsininen

[rautasininen, milorisininen, pronssisininen, antwerp-sininen, kiinansininen, kompleksinen rautasyanidi, kuparihydroksidi, Diesbachin sininen, turnbullinsininen, erlangeninsininen, braunschweiginsininen, englanninsininen
englanti Prussian blue, Berlin blue, Amburgh blue, American blue, bronze blue, Brunswick blue, celestial blue, Chinese blue, copper blue, Diesbach blue, engineers blue, Erlanger blue, ferroprussiate of iron, gas blue, iron blue, lacquer blue, mineral blue, new blue, paste blue, oil blue, oriental blue, Saxon blue, steel blue, toning blue, water blue, Williamson blue · saksa Antwerpener Blau, Berliner Blau, Chinesischblau, Diesbachblau, Eisenblau, Eisencyanblau, Eisencyanrcyanid, Ferrozyanblau, Luisenblau, Miloriblau, Modeblau, Pariserblau, Preußischblau, Stahlblau, Sächsischblau, Turnbullsblau, Wasserblau, Zwickauer Blau · hollanti parijsblauw, Pruisisch blauw · ranska bleu d'Anvers, bleu de prusse, bleu de Paris · espanja azul de Paris, azul de Prusia · italia azzurro di Prussia, blu di Prussia, blu di Parigi · esperanto prusbluo, prusa bluo · ruotsi järnblått, Preussisk blå · tanska preusserblå, prjsisk blå · venäjä pariziskaja sin · puola blekit pruski, blekit paryski, blekit berliski · japani bero-ai, konjo · kiina yang lan · cæruleum borussicum, cæruleum berolinense]

[PB27, CI 77510]

Epäorgaaninen kivennäisväri, jota on käytetty sekä värjäysaineena että pigmenttinä. Käytetään painovärinä, paperin/tapettien yms. värjäykseen ja valkoisen lisäaineen (mm. bariumsulfaatti) kanssa maalina. Taiteilijakäytössä mm. öljy- ja vesiväreissä, guasseissa yms. Akryyliväreissä suurin osa preussinsinisistä on sävyvärejä (eli muista pigmenteistä sekoittamalla valmistettuja näköisvärejä, hue): preussinsininen pigmentti ei stabilisoidu kunnolla akryylimediassa.

Ferriferrosyanidi (Turnbullinsininen =ferroferrisyanidi). Värin sävy on hieman muuttunut vuosien saatossa: 1700-luvun teräväpartikkelinen väriaine oli täplikästä, 1900-luvulla partikkelit olivat pyöreitä ja väri tummaa ja tasaisemman sinistä.

Fe[Fe₃₊Fe₂₊(CN)₆]₃

Fe₄ [Fe (CN)₆]₃ xH₂0 [CI 77510]

KFe[Fe(Cn)₆] xH₂0 [CI 77520]

Yleisin sininen väriaine (pigmentti + värjäysaine). Ei ole myrkyllinen. Valoa kestävä normaaliväri. Transparentti väri, jota on vaikea sekoittaa muihin sen värikylläisyyden vuoksi.

Saadaan rautakloridista tai rauta-alunasta ja keltaisesta verilipeäsuolasta. Saostetaan kaliumferrosyanidiliuoksella rautasuolojen vesiliuoksesta. Aluksi syntyy vaaleansininen sakka, joka muutetaan voimakkaiden hapettimien avulla tummansiniseksi. Jos hapetus ei ole huolellinen ja jos väriä ei sen jälkeen pestä hyvin ja kuivata sopivassa lämpötilassa, värisävy on likainen ja pigmentti värjää heikosti. Koska väri on erittäin voimakas, siihen sekoitetaan usein esim. raskassälpää (baryytti).

Historia

Preussinsininen oli ensimmäinen moderni synteettinen pigmentti.

Pigmentin syntytarinasta ei voi olla sataprosenttisen varma. Keksijöiltä itseltään ei jäänyt pigmentistä muistiinpanoja. Preussinsinisen syntytarina painettiin paperille ensi kerran vasta neljännesvuosisata sen keksimisen jälkeen, vuonna 1731, kun Georg Ernst Stahl julkaisi kirjansa Experimenta, Observationes, Animadversiones, jossa hän esitteli muiden keksintöjen joukossa preussinsinisen (Caeruleum Berolinense). Stahl mainitsee keksijöiksi Diesbachin ja Dippelin, ja vaikka kunnian keksinnöstä ovat yrittäneet omia myös toiset tiedemiehet, Stahlin kertomaa pidetään verrattain luotettavana. Näin preussinsinisen synnystä yleensä kerrotaan:

Pigmenttivalmistaja Johann Jacob Diesbach työskenteli Berliinissä alkemisti Johann Konrad Dippelin työpajassa. Preussinsininen syntyi vahingossa vuoden 1706 paikkeilla, kun Diesbach oli valmistamassa kokenillikirvoista, alunasta, rautasulfaatista ja potaskasta florentiinilakkana tunnettua punaista väriainetta. Syystä tai toisesta hän päätyi ottamaan puhtaan potaskan sijaan Dippelin jo kertaalleen käyttämää potaskaa, johon oli sekoittunut eläimen verta. Emäs ja verensekainen eläinöljy olivat reagoineet keskenään, jolloin oli syntynyt potaskaferrosyanidia. Kun Diesbach sekoitti epäpuhtaan potaskan omaan rautasulfaattia sisältävään liuokseensa, muodostui rautaferrosyanidia – suomeksi sanottuna: hänen havittelemansa punaisen saoksen sijaan sekoituksesta muodostuikin syvänsininen saos.

Diesbach ja Dippel tiesivät heti, että keksintö oli merkittävä. He toistivat kokeen useita kertoja ja aina kun valmistuksessa käytettiin verensekaista potaskaa, tuloksena oli sininen pigmentti. He päättelivät, että muutoksen aiheutti veren sisältämä rauta. Diesbach neuvoi värin valmistuksen myös oppilaalleen de Pierrelle, joka aloitti värinvalmistuksen ja myymisen Pariisissa.

Diesbach ymmärsi markkinoinnin päälle ja muutamia vuosia pigmentin keksimisen jälkeen hän lyöttäytyi yhteen Preussin kuninkaallisen tiedeakatemian (Königlich-Preußische Akademie des Wissenschaften) jäsenen Johann Leonhard Frischin kanssa myydäkseen pigmenttiä taiteilijoille nimillä nimillä Preussisch Blau ja Berlinisch Blau. Frischillä oli merkittävä rooli pigmentin markkinoinnissa, ja kirjeenvaihdossaan Preussin tiedeakatemian puheenjohtajan, Gottfried Wilhelm Leibnizin kanssa, hän väittää keksineensä pigmentin. Diesbach valmisti ja Frisch myi, ja sinistä olisi mennyt niin paljon kaupaksi, ettei parivaljakko kyennyt aina vastaamaan kysyntään.

Preussinsinisestä kirjoitettiin tieteellisessä julkaisussa ensimmäisen kerran 1710. Tuolloin teksti, joka oli otsikoitu "Notitia Caerulei Berolinensis Nuper Inventi" ilmestyi Preussin kuninkaallisen tiedeakatemian ensimmäisessä Miscellanea Berolinensia ad incrementum Scientiarum -julkaisussa. Tuntemattoman kirjoittajan artikkeli oli käytännössä ilmoitus siitä, että tällainen uusi väriaine on olemassa: artikkeli on täynnä ylistyssanoja uudesta hienosta sinisestä eikä siinä paljasteta mitään väriaineen rakenteesta. Mitä suuremmalla todennäköisyydellä tekstin kirjoittaja oli Frisch, joka kirjeenvaihdossaan viittaa jotain tähän suuntaan. Anonyymi mainosteksti ei täyttäisi nykyaikaisen tiedelehden kriteerejä, mutta on hyvä muotokuva tiedemaailmasta lapsenkengissään. Jos kirjoittaja oli Frisch, teksti oli nerokas tapa kiinnittää tiedemaailman huomiota uuteen pigmenttiin.

Pigmentin valmistus säilyi salaisuutena vuoteen 1724 saakka. Tuolloin John Woodward julkaisi sen valmistustavan Lontoossa, ja pian kemisti John Brown julkaisi omia havaintojaan ja kokeitaan. Eurooppaan nousi useita preussinsinistä valmistavia tehtaita, joissa valmistettiin pigmentistä myös uusia variaatioita. Se tarkoitti loppua Preussin valmistusmonopolille.

Taidemaailmassa pigmentti otettiin vastaan suurella innolla. Taidemaalareille tuoteselosteen puuttumisella ei ollut mitään merkitystä: hinta ja voimakas väri ratkaisivat. Etenkin Ranskassa preussinsinisestä tuli nopeasti suosikkipigmentti. Kirjeenvaihdossaan vuonna 1716 Frisch mainitsi, että Ranskassa kaksi ultramariinitehdasta oli jouduttu sulkemaan, koska ultramariinin suosio oli romahtanut preussinsinisen yleistyessä. Parissa kymmenessä preussinsininen oli tärkein sininen pigmentti miltei jokaisen eurooppalaisen taiteilijan paletilla. Etelä-Amerikassa se oli käytössä 1770-luvulta eteenpäin.

Japanissa preussinsininen teki ehkä suurimman vaikutuksen, sillä siellä ei aiemmin ollut käytössä puupiirroksiin soveltuvaa kestävää sinistä pigmenttiä.

Preussinsinistä on käytetty myös villan, silkin ja puuvillan värjäykseen. Scientific American -lehdessä vuonna 1855 julkaistussa artikkelissa The Art of Dyeing — No. 12 mainitaan, että koska preussinsinisellä saa tinan ja sinipuun (Haematoxylon) avulla hyvin kestävää ja syvää sinistä väriä villalle, tämä royal blue -nimellä tunnettu väri on käytännössä korvannut indigon (Indigofera) ja värimorsingon (Isatis) käytön sinisen värjäämisessä.

Puuvilla (ja silkki) on värjätty altistamalla ensin kangas rautasulfaateille, sitten se on upotettu potaskaferrosyanidin happoliuokseen, jossa sininen väri muodostuu heti. Villaa kuumennetaan potaskaferrisyanidia ja rikkipitoista happoa sisältävässä liuoksessa ja lämpötilan noustessa väri voimistuu. Villassa ja silkissä preussinsinisen värinkesto on hyvä, mutta alkalit saavat ne muuttumaan ruskeiksi.

Nimiä

Pigmentin yleisimmät nimet ovat berliininsininen ja preussinsininen. Nimet ovat tulleet sen keksimispaikan mukaan: Berliini oli tuolloin osa Preussia.

Preussinsinistä on paranneltu jatkuvasti. Väristä on saatavana useita eri laatuja, joilla on omat nimensä ja joiden sävy ja muut ominaisuudet vaihtelevat huomattavasti.

Antwerp blue, Antwerpen blue on preussinsinistä, johon on täytepigmenttinä lisätty vähintään yksi neljäsosa alumiinihydraattia. Se tekee väristä läpikuultavan sinisen. Titaani- tai sinkkivalkoiseen sekoittamalla muodostuu valonkestävää taivaansinistä. Poltettuun siennaan sekoittamalla saadaan aikaan läpikuultava tumma viininpunainen.

Brunswickinsiniseen (Brunswick blue) lisätään valmistusvaiheessa runsaasti baryyttia - nimi on ennemminkin valmistusprosessiin kuin värisävyyn viittaava. Joskus mukaan lisätään myös hieman ultramariinia. Ei kovin permanentti väri.

Celestial blue on brunswickin sinisen kaltainen.

Haarlem blue on preussinsinisen vaaleita johdannaisia, johon on yleensä sekoitettu vaaleaa väriä.

Kiinansininen (Chinese Blue), vihreään vivahtava preussinsininen) ja milorisininen (milori blue) ovat erittäin korkealaatuisia preussinsinisen variantteja.

Napoleon blue oli 1800-luvun puolen välin Englannissa muotiväri. The Living age -lehdessä ilmestyneen artikkelin Some secrets of the silk trade(2132, 1882) mukaan, jota valmistettiin värjäämällä preussinsinisellä "tavalliseen tapaan", eli purettamalla silkki ensin rautasuoloilla, ja käsittelemällä se sen jälkeen kaliumferrisyanidilla. Artikkelin mukaan tätä valmistustapaa hienosäädettiin: kaliumferrisyanidi vaihdettiin kaliumferrosyanidiin, ja rautasuolokylvyn lisäksi tekstiilit käsiteltiin myös tinalla aineella - lopputulos oli kirkas sininen.

Neuberginsininen on vihreään vivahtava sininen, berliininsinisen ja bremeninsinisen sekoitus. Käytetään öljy- ja vesiväreissä. Myrkyllinen.

Turnbullinsininen (Turnbull blue) on vaalea preussinsinisen sävy (ferroferrisyanidi), joka aikaansaadaan käyttämällä vain osa valmistusprosessia - ferrosuoloja saostetaan kaliumferrisyanidiliuoksella, tunnetaan myös nimellä insoluble Prussian blue, "liukenematon preussinsininen".

Pariisinsininen (ferriferrosyanidi Fe₄ [Fe (CN)₆ ]₃) ja rautasininen eivät sisällä raskassälpää kuten berliininsininen, preussinsininen tai diesbachinsininen; alkaleille herkkä. Myrkytön ja kestävä kaikissa tekniikoissa lukuunottamatta freskomaalausta, jossa väri harmaantuu ja siihen tulee ruskeita ruostetäpliä. Pariisinsininen viittaa korkeatasoiseen, puhtaaseen preussinsiniseen, rautasyaaniyhdisteeseen. Pariisinsininen viittaa myös vesiliukoiseen väriin. Sävyltään pariisinsininen on violetinsinistä tai punertavansinistä (joidenkin lähteiden mukaan vihertävän sinistä) ja siinä on hieman kuparinen kiilto. Virusmäen Graafisen tietokirjan mukaan pariisinsinienn on berliininsinisen puhtain muoto.
Se on hyvin hienoa pulveria kuten preussinsininenkin. Suositellaan temperaan, öljyyn ja vesivärjäykseen, ei freskoihin ja enkaustiikkaan.
[Pariisinsininen = milorisininen (englanti Milori blue, trundle blue, copper blue, lead blue, Miller blue; italia blu di parigi).

Preussinlakka on kestävä väri, joka saadaan kuumentamalla.

Pronssisininen (Bronze blue) on preussinsininen, jolla on pronssihtava vivahde.

Soluble blue on preussinsinisen veteenliukeneva versio, jota on käytetty mm. pyykinpesuaineen sinisenä sekä vihkojen sinisiin viivoihin.

Nimellä Prussian blue kutsutaan myös jossakin tapauksissa vivianiittia.

Muuta

Preussinsininen eli ferriferrosyanidi ei sisällä myrkkynä tuntemaamme syanidia, mutta syanidi löydettiin preussinsinisestä pigmentistä! Preussinsinisen koostumusta kuvaava sana "ferrosyanidi" tulee latinasta ja tarkoittaa yksinkertaisesti sinistä ainetta, joka sisältää rautaa (ferro tarkoittaa rautaa, syanidi tulee muinaisen kreikan tummaa sinistä tarkoittavasta termistä kyanos (κύανος)). Se oli käytössä, ennen kuin meidän yleisesti tuntemastamme syanidi-myrkystä oli mitään tietoa. Preussinsininen sisältää syanidi-ioneita, mutta ne ovat yhdistyneet lujasti rautaioneihin, minkä vuoksi ne eivät ole vaarallisia - mutta jos ainetta käsitellään hapolla, syanidi-ionit vapautuvat sidoksistaan ja syntyy myrkkyä. Vuonna 1752 ranskalainen kemisti Pierre Macquer teki juuri näin: hän eristi preussinsinistä käsittelemällä uuden aineen, jota nykyään kutsumme vetysyanidiksi. Keksintö on usein laitettu ruotsalaisen kemistin Carl Wilhelm Scheelen nimiin, joka valmisti samaa ainetta preussinsinisestä tasan kolmekymmentä vuotta myöhemmin, 1782. Suomeksi vetysyanidin nestemäinen muoto tunnetaan nimellä sinihappo (kuten myös saksassa, Blausäure), englannissa nimellä Prussic acid - kaikki nämä nimet tulivat preussinsiniseltä pigmentiltä, josta sitä ensi kerran valmistettiin. Vuonna 1811 ranskalainen kemisti Joseph Louis Gay-Lussac onnistui valmistamaan puhdasta vetysyanidia ja neljä vuotta myöhemmin hän päätteli aineen kaavan. Koska syanidiyhdisteet oli löydetty ensimmäisenä preussinsinisestä pigmentistä, hän nimesi syaaniyhdisteiden perusaineen, syanogeenin (ranskaksi cyanogène) pigmentin mukaan. Vetysyanidin suolot nimettiin syanideiksi samalla periaateella: sanan alkuosa cyan viittaa siniseen ja loppuosaa -idi (engl. -ide) käytetään kemiassa muodostamaan nimiä alkuaineen yksinkertaisille yhdisteille toisen alkuaineen tai radikaalin kanssa.

Syanotypia (cyanotype) on valokuvatekniikka, jossa herkistysaine valmistetaan ammoniumferrisitraatista ja kaliumferrisyanidista. Valon kanssa reagoidessaan ne muodostavat yhdessä paperin pintaan preussinsinisen värikalvon.

Preussinsininen on myös berliininruskean ja preussinmustan pohjana. Nykyään korvattu osin synteettisellä orgaanisella ftalosyaniinisinisellä.

Katso myös syaaniväriaineet