Scheelenvihreä

[englanti Scheele's green, arsenic sage · ruotsi Scheeles grönt · italia verde di Scheele, verde minerale, ceneri verdi, verde Svedese · unkari Scheele-zöld]

Vihreä [PG22, CI 77412]

Epäorgaaninen. Kupariarsenaatti (CuHAsO₃), kupariarsenaatin ja emäksisen kuparikarbonaation seos; ensimmäinen arsenikkia sisältävä pigmetti.

Pigmenttiä valmistettiin kuumentamalla veteen sekoitettua potaskaa ja arsenikkioksidia vedessä, minkä jälkeen kuumaan liuokseen lisättiin hitaasti lämmin kuparisulfaattiliuos, jolloin saostui kupariarseniittia. Toisen lähteen mukaan scheelenvihreää valmistettiin liuottamalla potaskaa ja valkoista arsenikkia kuparisulfaattiliuoksen läpi. Jälkituote kerättiin ja kuivatettiin.

Muuttuu lyijyn kosketuksesta (myös joutuessaan kosketuksiin muiden pigmenttien kanssa), ei kestä happoja. Myrkyllinen värijauhe.

Historia

Saksalais-ruotsalainen kemisti Karl Wilhelm Scheele löysi pigmentin vahingossa vuonna 1775 tutkiessaan arsenikkia. Vuonna 1778 Tukholman tieteellinen akatemia julkaisi Scheelen yksityiskohtaiset ohjeet värin sekoittamiseksi. Scheele halusi pitkittää värin valmistusohjeiden julkaisua, koska hänen mielestään pigmentin mahdollisia käyttäjiä piti ensin varoittaa värin vaarallisuudesta - hän oli jo vuonna 1777 kirjoittanut kollegalleen värin myrkyllisyydestä. Vuosisadan lopun runsas tieteellinen keskustelu teki scheelenvihreästä nopeasti tunnetun. Väri ja sen muunnelmat patentoitiin Englannissa 1812 ja väri korvasi vanhat kuparikarbonaattivihreät 1800-luvun loppuun mennessä.

Väristä tuli suosittu huolimatta siitä, että sen keltavihreä väri haalistui nopeasti ja joissakin tapauksissa väri tummui. Ja huolimatta sen myrkyllisyydestä. Joidenkin tietojen mukaan Preussissa värin käyttö kiellettiin jo vuonna 1815 (? - toisten lähteiden mukaan Preussin hallitus kielsi käyttämästä myrkyllisiä väriaineita tapeteissa 1838, mutta tuolloin kukaan ei vielä tiennyt tapettivärin yhteydestä kuolemiin), mutta ainakin muualla Euroopassa arsenikkivihreät olivat suosittuja - ne eivät huonoista puolistaan huolimatta tummuneet ja harmaantuneet niin nopeasti kuin muut tuon ajan vihreät värit. Myös Suomessa käytiin jonkinasteista keskustelua myrkynvihreistä:

Suomessa lääkintätoimen pääjohtaja Carl Daniel von Haartman (1792-1877) ilmoitti senaatille vuonna 1841, että seinäpapereiden värjäämiseen käytetyt värit sisälsivät arsenikkia, joka saattoi olla vaaraksi huoneissa asuville. Vuonna 1868 annettiin asetusehdotusta varten lausunto, jonka mukaan mm. arsenikkipitoisia värejä sisältävien seinäpaperien, kierrekaihtimien, kankaiden ja leikkikalujen tuonti, valmistus ja myynti oli kiellettävä. Myrkyllisten aineiden käyttöä koskeva kielto annettiin Suomessa kuitenkin vasta vuoden 1888 asetuksessa "Myrkkyjen kaupitsemisesta sekä mitä muutoin on otettava huomioon koskien myrkyllisiä aineita ja tavaroita". [Arno Forsius: Arseeniyhdisteet lääkeaineina]

Napoleonin kuolinsyystä on väitelty hänen kuolemastaan saakka. Kun Napoleon karkoitettiin St.Helena -saarelle, hän maalautti talonsa huoneet vihreiksi. Asuttuaan saarella kuusi vuotta hän kuoli vuonna 1821. Virallinen kuolinsyy oli mahasyöpä (osassa lähteitä on mainittu mahahaava). Napoleonin palvelijat ottivat muistoksi herrastaan hiustupsuja, jotka kulkeutuivat sukupolvelta toiselle. Kun ranskalaiset kemistit 1961 analysoivat hiuksia, he löysivät suuret määrät arsenikkia. Tutkimukset nostivat esiin teorian arsenikkimyrkytyksestä - nimenomaan teorian, jonka mukaan englantilaiset olisivat myrkyttäneet Napoleonin arsenikilla. Mutta mikäli Napoleon kuoli arsenikkimyrkytykseen, siihen saattoi olla toinenkin syy: vihreä väri, josta Napoleon kertoman mukaan piti paljon.

Ainakin Napoleonin makuuhuoneessa oli tapetit, joiden vihreän värin painamiseen oli käytetty nimenomaan arsenikkivihreää. Väitettä siitä, että Napoleon kuoli nimenomaan tapettimyrkytykseen, tukee myös se, että Napoleonin valittamat oireet vastaavat arsenikkimyrkytyksen oireita ja että St.Helenan saaren palvelijat valittivat huonoa ilmaa ja pahaa oloa. Voi olla, että vatsahaava, josta Napoleon kärsi, otti oman osansa ruumiin puolustuskyvystä myrkkyjä vastaan. Myös hovimestari kuoli varsin pian Napoleonin jälkeen, mutta todisteita hovimestarin arsenikkimyrkytyksestä ei ole.

Vuoden 2008 alussa italialaiset tutkijat Ettore Fiorini ja Ezio Previtali julkaisivat tutkimustuloksensa lehdessä Il Nuovo Saggiatore. Napoleonin hiusnäytteitä oli tutkittu uudelleen, mutta tällä kertaa tutkittiin myös muiden aikalaisten näytteitä: niissä kaikissa arsenikkipitoisuus oli noin sata kertaa suurempi kuin nykyään, eikä Napoleonin näytteet poikenneet näistä. Tutkimustulos uutisoitiin laajalti ympäri maailmaa, mutta samalla se herätti myös vastaväitteitä: kaikki eivät ole nielleet tutkimustuloksia sellaisenaan.

Kuoli Napoleon arsenikkiin tai ei, moni Napoleonin aikalaisista moni joka tapauksessa kärsi arsenikkimyrkytyksen oireista. Arsenikkipohjaisilla vihreillä painetut tapetit yleistyivät Euroopassa nopeasti varsinkin, kun huomattiin niiden hygieeninen tapa tappaa pikkumönkijät pois seiniltä. Arseenipohjaisten värien ja niillä värjättyjen tekstiilien ja tapettien tultua markkinoille arsenikkimyrkytysten määrä alkoi nousta huimasti. Syypää-väriaine oli todennäköisemmin joko schweinfurtinvihreä tai scheelenvihreä. Osa ihmisistä vain sairastui, mutta huomattava määrä ihmisiä kupsahti. Epäilevät sormet osoittivat usein sukulaisia, mutta pian ihmiset alkoivat epäillä, että oli kyse jostakin muusta.

Napierin kerrotaan vuonna 1875 valitelleen ihmetellen, että arsenikkipitoinen vihreä on vielä käytössä - se kun myrkyttää tekijänsä, kankaan käsittelijät ja ihmisen, joka tekstiiliä käyttää.

Lopulta italialainen biokemisti B. Gosio huomasi vuonna 1893 (1897?), että scheelenvihreää sisältävä tapetti tummui ja alkoi homehtua. Homeen muodostumista nopeutti Pohjois-Euroopan viileät ja kosteat säät. Tapettiliisterissä pesinyt homesieni Penicillium brevicaule hajotti arseenipitoista väriä - homehtuessaan tapeteista alkoi siis haihtua ilmaan kupariarseniittia, jota hengittäessä arsenikkimyrkytys on todennäköinen. Ilmiö nimettiin Gosion taudiksi ja maailmalla myrkylliset tapettihöyryt tunnetaan myös nimellä Gosion kaasu (Gosio gas). Vuonna 1945 Frederick Challenger tunnisti syntyneen kaasun trimetyyliarseeniksi.

Schweinfurtinvihreä sai lempinimen 'myrkynvihreä' ja sitä käytettiin Pariisin viemäreiden rotanmyrkkynä. Kumpaakaan väriä, schweinfurtinvihreää tai scheelenvihreää, ei nykyään käytetä.

Nimiä

Mittis green ja Vienna green ovat scheelenvihreän variaatioita. Joidenkin lähteiden mukaan Mitis green viittaa schweinfurtinvihreään.

Parrot green, pickel green ja nereid green ovat scheelenvihreän nimityksiä.

Käyttö

Voidaan käyttää mm. öljymaalauksessa. On käytetty myös tekstiileissä ja tapeteissa. Viininviljelijät ruiskuttivat Scheelenvihreän ja kalkin seoksella rypäleitä estääkseen homeen muodostumista.

Ohjeita

[! Huomaa, että ohje on vanha ja sisältää myrkyllisiä aineita. Valmistus on vaarallista.]

Liota 2 naulaa (vajaa puoli kiloa) sinistä vitriolia kuuteen naulaan (vajaa puoli kiloa) vettä kupariastiassa ja toisessa astiassa liota 2 naulaa (vajaa puoli kiloa) kuivaa valkoista potaskaa ja 11 unssia (n. 30 gr) valkoista arsenikkia kahteen naulaan (vajaa puoli kiloa) vettä. Kun seokset ovat valmiita, kaada arsenikkinen lipeä toiseen asteittain. Lopputuloksena saadaan noin 1 naula (vajaa puoli kiloa) 6 unssia (n. 30 gr) hyvää vihreää saostumaa saadaan.
[Kai]