Intiankeltainen, piuri, euksantiinikeltainen

[englanti indian yellow; peoli, peori, pioury, piuri, puri, purée of India, puree, purree, purreie acid; euxanthin, Turner’s Yellow, snowshoe yellow; anthrapyrimidine yellow, anthrapyrimidine · saksa Indischgelb · hollanti indisch geel · latina purrea arabica · ranska jaune indi2n · italia giallo indiano, giallo euxantato, prusi, puer · espanja amarillo indio · arabia peri rung, peoli, Monghyr puri, gogili, gaugoli, Hardwari peori · hindi peori=keltainen, gogili · gaugoli, gogoli, Monghyr puri, purrée, purèe, purrhée]

NY20, CI 75320

Orgaaninen luonnonväriaine. Euksantiinihapon magnesiumsuola (C₁₉H₁₆O₁₁Mg · 5H₂O tai C₁₉H₁₆MgO₁₁· 6H₂O).

Intiankeltainen oli lämmin, transparentti oranssinkeltainen pigmentti, jota käytettiin pääasiassa vesiväreissä ja tempera-maalauksessa. Sitä arvostettiin kauniin värin lisäksi erityisesti läpikuultavuutensa ja pehmeän tekstuurinsa vuoksi, ja sitä pidettiin myös erinomaisena sekoitusvärinä sekä vihreiden että oranssien sävyjen valmistuksessa.

Värjäysaineena sillä voitiin värjätä villalle eri puretuksilla rusehtavankeltaisia ja vaaleita kirkkaankeltaisia sävyjä. The Natural Organic Colouring Matters -kirjassa (1918) mainitaan, että Intiassa intiankeltaista käytettiin laajalti seinien ja ovien maalivärinä sekä taiteilijoiden vesiväreissä, mutta värjäämiseen sitä käytettiin vain harvoin sen vastenmielisen hajun vuoksi. Intiassa väriaine oli yleinen ja halpa ja sitä käytettiin puuvillapainatuksessa. Väri ei ilman puretusaineita pysynyt hyvin ja huuhtoutui pesussa pois, mutta tekstiilit painatettiin aina uudelleen pesun jälkeen.

Kertoman mukaan valmistettiin mangopuun lehdillä tai kurkumalla ruokittujen lehmien virtsasta. Lehmille syötettiin mangonlehtiä, eikä niille annettu lainkaan vettä tai niille syötettiin vain kurkumaa ja vettä (värin valmistus tällä tavoin on nykyään kielletty, koska se aiheuttaa lehmille suurta kipua). Lehmien virtsaa kuumennettiin saviastiassa, kunnes väriaine erottui nesteestä. Siitä muodostui massaa, josta pyöriteltiin palloja. Ne kuivatettiin osin tulessa ja osin auringossa, ja kuivuneet pallot myytiin pigmenttinä. Pallot olivat päältäpäin katsoen ruskeita tai likaisen vihreitä, mutta sisältä kirkkaan keltaisia. Pigmenttimyyjä pesi, jauhoi hienoksi ja muokkasi tarvittavaan muotoon esimerkiksi vesivärinapiksi tai nestemäiseksi tuubivesiväriksi. Pigmentti haisi hyvin vastenmieliselle.

The Natural Organic Colouring Matters -kirjassa (1918) kerrotaan, että yksi lehmä tuotti päivässä 3,6 litraa virtsaa, josta saatiin 56 grammaa väriainetta.

The Natural Organic Colouring Matters -kirjan (1918) mukaan pigmenttiä valmistettiin melkein yksinomaan Monghyrissa, Bengalissa (mistä pigmentin nimet Monghyr purree, Monghir piuri). Valmiit pigmenttipallot lähetettiin pääasiassa Kalkuttaan ja Patnaan, josta ne sitten myytiin eteenpäin.

Historia

Pigmentin historia ja alkuperä on laajalti kiistelty. Intiankeltainen tuli Eurooppaan Intiasta, mutta alunperin se tuli Intiaan luultavimmin Persiasta 1400-luvulla. Persiassa ja Intiassa taiteilijat käyttivät sitä yleisesti 1400-luvulta lähtien. On kerrottu, että myös gorocana, yksi keltaisista pigmenteistä, joilla tehtiin bindi-merkki (tilak) otsaan, oli lehmän virtsasta valmistettu. Nepalissa ja Biharissa intiankeltaisesta ja sahramikeltaisesta (kesar) sekoitettua väriä käytettiin perinteisessä Mithila- eli Madhubani-maalauksessa.

Intiankeltaista on tunnistettu joistakin 1600-luvun hollantilaisista maalauksista ja Englantiin pigmenttiä alettiin tuoda 1700-luvulla. 1800-luvulla intiankeltainen nousi hyvin suosituksi väriaineeksi etenkin vesivärimaalareiden keskuudessa ja sitä pidettiin parhaana läpikuultavana keltaisena. Winsor and Newtonin katalogista intiankeltainen löytyy ensimmäisen kerran 1840-luvulla. Väriaineen suosio jatkui 1900-luvun alkupuolelle asti.

Amatöörimaalari Roger Dewhurstin kirjeissä ystävilleen mainittiin intiankeltaisen alkulähde 1780-luvulla, mutta esimerkiksi J.F.L. Mérimée kieltäytyi uskomasta urean käyttöä värin alkulähteenä kirjassaan The Art of Painting in Oil and Fresco (1839). Siinä hän esittää intiankeltaisen alkuperäksi Memecylon tinctorium -puun, jota Intiassa on käytetty keltaisen värjäämiseen, ja joka Mériméen mukaan haisee virtsalle. W. Schmidt (1855) puolestaan uskoi väriin käytetyn kamelin ureaa, ja samaa uskoi myös George Field. Suurin osa väriä tutkineista uskoi, että se on täysin kasviperäinen tuote.

Vuonna 1883 intialainen tuoteasiantuntija Trailokya Nath Mukharji lähetti kirjeen Lontoon Taideyhdistykselle (Society of Arts), ja kuvasi siinä prosessin. Hän kirjoitti: "I myself saw mango leaves lying before the cows, the collection of urine, and the manufacture of piuri. So the real source of this kind of piuri is now beyond any doubt whatever." Hän kertoi Monghyrin alueella, Biharissa sijaitsevasta pienestä yhteisöstä, joka syötti lehmille mangon lehtiä ja valmisti niiden virtsasta syvänkeltaista pigmenttiä. Hän kuvasi, kuinka lehmien alle sijoitetaan sangot, joihin virtsa kerätään, jonka jälkeen sitä väkevöitetään lämmittämällä ja haihduttamalla ylimääräistä nestettä pois. Lopulta neste siivilöidään kankaan läpi ja jäljelle jääneestä aineesta pyöritellään palloja, jotka kuivataan auringossa ja tulella.

Mukharjin raportti on ainoa kirjallinen lähde pigmentin valmistuksesta. Koska intiankeltaista käytettiin Intiassa mittavassa määrin ja sen suosio oli Euroopassakin suuri, heräsi ihmetys siitä, että muita valmistuskuvauksia ei ole löytynyt. Epäilystä lisäsi se, ettei Intiasta ole löytynyt mitään 1900-luvun alun dokumentteja, jotka kieltäisivät mangonlehtien syöttämisen lehmille ja pigmentin valmistamisen. 1900-luvun loppua kohden alettiin yhä vahvemmin uskoa siihen, että mangonlehtiä syövien lehmien virtsasta valmistettu pigmentti on myytti ja intiankeltainen oli lopulta yksinkertainen kasviväripohjainen pigmentti.

Mutta Mukharji lähetti myös väristä näytteitä Englantiin. Vuonna 2016-2018 samoja näytteitä on tutkittu ja vaikuttaa siltä, että tarina pigmentin alkuperästä on totta: näytteistä on löytynyt hippurihappoa. Sitä syntyy muun muassa kasvinsyöjänisäkkäiden maksassa ja se erittyy ulos niiden virtsan mukana.

Ei ole myöskään lainkaan mahdotonta, että intiankeltaista on ollut markkinoilla montaa eri lajia: sekä täysin kasvista valmistettua että lehmien virtsasta pyöriteltyä. Intiankeltainen oli myös monen värisävyn kauppanimi, mm. keltaokraa on myyty sillä nimellä. Joistakin maalauksista, joissa intiankeltaista on ajateltu olleen, varsinaiseksi väriaineeksi onkin paljastunut tartrasiinikeltainen.

1920-luvulla Maalarilehti kuvasi intiankeltaista näin: Tämä väri on noin 70 vuoden vanha. Sen alkuperäistä valmistustapaa ei tunneta täydellisesti. Arvellaan itämaalaisten valmistaneen sitä lehmien virtsasta, joille oli syötetty erään keltaiseksi värjäävän puun lehtiä. Toisen arvelun mukaan olisivat intialaiset valmistaneet sitä samoista lehdistä jollakin suoremmalla valmistustavalla. Nykyään on sitä saatavissa kemiallisena valmistuksena. Väri on läpinäkyvää ja sopii toisten keltaisten pehmentämiseen ja syventämiseen; harvoin isommissa määrin käytettäväksi. (Maalarilehti 6, 20.12.1920)

Samalta aikakaudelta Maalarien viesti -lehdessä kuvataan intiankeltaista näin: Kemiallisesti katsoen muodostaa värin elimellisestä haposta epäpuhdas magnesiumisuola. Värinä se on erinomaista, ei ainoastaan puhtaan ja syvän värinsä vuoksi, vaan myöskin sentakia, että se sekotettuna niinhyvin veteen kuin öljyyn, on katsottava täysin kestäväksi. [---] Intian keltainen ei vahingoita toisia pysyviä värejä sitä niihin sekoitettaessa; ei myös vahingoitu itse, eikä myös ole arka rikkiyhdistelmien vaikutuksille. Kun väri on melkoisen kallista, väärennetään sitä usein lyijykromaatilla. Sellainen väärennys keksitään kuitenkin varsin helposti, jos kostutetaan väriainetta aminoniakkisulfiidilla. Jos väriaine silloin muuttuu tummanruskeaksi, on se lyijykromaatilla väärennettyä. (Väreistä. Keltaiset värit. Maalarien viesti 3, 1916)

Heatonin (1947) mukaan Intian hallitus kielsi pigmentin valmistuksen 1908. Nykyään intiankeltaisen valmistus ja hankkiminen on lailla kiellettyä useissa maissa: teräväreunaiset mangonlehdet aiheuttavat lehmille tuskaa.

Käyttö

Intiankeltaista käytettiin jonkin verran myös öljyväreihin, mutta erityisen suosittua intiankeltainen oli vesiväreissä. Sen valmistuksen loputtua värin korvasivat mm. koboltinkeltainen, indantroninkeltainen ja kadmiuminkeltainen. Aitoa intiankeltaista ei ole ryhdytty valmistamaan synteettisesti. Nykyään nimellä Indian yellow myydään useita eri pigmenttejä, jotka vaihtelevat suuresti sekä sävyltään että ominaisuuksiltaan.

Nimiä

Intiankeltaisena on myyty aiemmin myös erilaisia kasvipohjaisia subtraattipigmenttejä, mm. brown pink, Italian pink, jaune de gaude, laque de gaude.

Intiankeltaisen nimellä on tunnettu myös Intiasta kaivettu keltaokra.

Jaipurissa, Intiassa, intiankeltaista kutsuttiin hindiksi nimellä peori tai gogilī. Jälkimmäinen on väännös persialaisesta sanasta gāugil, joka sananmukaisesti suomentuu "lehmä-maa".