Alitsariinikarmosiini, keinotekoinen alitsariinipunainen

[englanti alizarin crimson, alizarin lake, alizarin scarlet, carmine, alizarin violet lake, crimson lake, florentine lake, rezza · ranska alizarine (luonnon krappilakka Laque de garance) · italia alizarina (luonnon krappilakka Lacca di robbia) · saksa Alizarin (luonnon krappilakka Krapplack), Krapp-karmin · hollanti alizarine kraplak, alizarine crimson, alizarine karmijn · norja alizarin-krapplakk]

[PR83, MR11, CI 58000]

Usein aidosta luonnontuotteesta puhutaan krappilakkana tai alitsariinipunaisena (rose madder genuine) ja synteettisestä väriaineesta alitsariinina tai alitsariinikarmosiinina. Alitsariinikarmosiinista puuttuu purpuriini, joka ei ole kovin kestävä väriaine, ja joka antaa luonnonkrapille sille ominaisen lämpimän sävyn. Siksi synteettinen alitsariini on sävyltään viileämpi ja ominaisuuksiltaan paljon voimakkaampi ja kestävämpi väri kuin krapista valmistetut väriaineet – mutta taiteilijaväriksi sen valonkesto on silti vain kohtalainen. Se nousi kuitenkin taidekäytössä suureen suosioon värivoimansa ja läpikuultavuutensa vuoksi.

Sinertävä punainen (C₁₄H₈O₄). Väri riippuu mukana olevista metallisuoloista: alumiini=punainen; kalsiumi=sinertävä punainen; rauta=kastanjanruskea.

Normaaliväri. Vaikka alitsariinikarmosiini on luonnon alitsariinipunaista voimakkaampi, sen valonkestokyky on kuitenkin osoittautunut heikommaksi. Se ei varsinaisesti tummu päivänvalossa, mutta värillä on taipumus "syvetä". Alitsariinikarmosiini ei enää ole niin tärkeä taiteilijapaletissa kuin aiemmin.

Historia

Alitsariinikarmosiini ei ollut ensimmäinen keinotekoinen väriaine (kts. mm. mauve), mutta se oli ensimmäinen syntetisoitu luonnonväriaine (1868) ja siksi sen merkitys oli tieteessä suuri.

Ranskalaiset kemistit Jean-Jacques Colin ja Pierre Robiquet eristivät vuonna 1826 (Ballin mukaan jo 1820) ensimmäisenä värimataran väriaineet, alitsariinin ja purpuriinin, (Annales de Chimie XXXIV 1827, Recherches sur la matire colorante de la garance). Vuonna 1868 saksalaiset, berliiniläisessä Gewerbe Institutissa työskennelleet kemistit Carl (Karl?) Graebe & Carl (Karl?) Lieberman valmistivat alitsariinikarmosiinia synteettisesti antraseenista. Heidän synteesimetodinsa oli kuitenkin niin hintava, että värjäysainetta ei voitu tuottaa kaupalliseen käyttöön.

Seuraavana vuonna mm. Hoechstilla työskentelevä Ferdinand Riese, englantilainen William Henry Perkin ja BASFille työskentelevä Heinrich Caro (yhteistyössä Graebe) kehittivät omilla tahoillaan uudenlaisen ja edullisemman tavan tuottaa värjäysainetta. Värin patentoinnista liikkuu monenlaista tietoa. Joidenkin tietojen mukaan Perkin patentoi uuden ja edullisen valmistustavan Englannissa jo samana vuonna kuin synteesi oli tehty, vuonna 1868. Toisten lähteiden saksalainen BASFin onnistui 1869 patentoida alitsariinin valmistus yhtä päivää aiemmin kuin Perkinin ja mahdollisen riidan välttämiseksi tehtiin sopimus: Perkin sai markkina-alueekseen Englannin ja BASFille jäi rahastettavaksi muu maailma.

Joka tapauksessa värjäysaineen kaupallinen valmistus alkoi 1871. Vaikka vuosina 1879-71 käyty Ranskan-Saksan sota vähensikin Saksan väriainekauppaa, vuoteen 1872 mennessä saksalaisten BASFin, Bayerin sekä Meister, Lucius & Brningin (MLB) alitsariininvalmistus kattoi puolet koko maan väriainetuotannosta. Alitsariinin synteettinen valmistus aiheutti mataran viljelyn nopean loppumisen, vaikka luonnonalitsariini joissain määrin säilyikin taiteilijaväreissä. Mm. Hollannissa ja Ranskassa mataraviljely loppui viidentoista vuoden sisällä alitsariinin markkinoilletulosta. Nopeasta tuhosta kertovat mm. Delamare & Guineau: vuonna 1881 ranskalaisen Midin alueelta tuli yli puolet maailman värimataratuotannosta, viisi vuotta myöhemmin mataraa ei saatu myytyä lainkaan. Alitsariinin syntetisointi oli paitsi suuri edistysaskel tieteelle, myös perikato tuhansille mataraviljelijöille.

Jos voimme todistaa oikeaksi käsityksemme jostakin luonnonilmiöstä sillä, että itse teemme sen, aiheutamme sen omista edellytyksistään ja panemme sen kaiken lisäksi palvelemaan tarkoituksiamme, niin Kantin tavoittamattomalle oliolle sinänsä tulee loppu. Kasveissa ja eläinten ruumiissa syntyvät kemialliset aineet pysyivät sellaisina olioina sinänsä siihen asti, kunnes orgaaninen kemia alkoi valmistaa niitä jatkuvasti; siten tuli oliosta sinänsä olio meitä varten, niin kuin esimerkiksi värimataran väriaineesta, alitsariinista, jota emme ota enää pellolla kasvatetun värimataran juurista, vaan valmistamme paljon halvemmalla ja yksinkertaisemmin kivihiilitervasta.
[Friedrich Engels: Ludwig Feuerbach ja klassisen saksalaisen filosofian loppu.]

Alitsariinikarmosiini oli ainoa taiteilijakäyttöön hyväksytty synteettinen väriaine atsovärien keksimiseen saakka. Alitsariinikarmosiinia voi löytää mm. Monet'n maalauksista 1870-luvulta lähtien.

Nimiä

Alizarine S, alizarin carmine [MR3, CI 58005] (C₁₄H₇O₇SNa)

Rose madder on sekä synteettisestä että luonnonalitsariinista valmistetun substraattipigmentin nimi.

Ruben's madder on kirkkaan ruskeanoranssihtavan alitsariinikarmosiinin nimitys (vrt. alitsariiniruskea).

Alizarin golden on alitsariinikarmosiinin muunnos, jossa ei ole värille ominaista sinertävää sävyä. <

BR>

Monia hieman myöhemminkin syntetisoituja väriaineita on nimitetty alitsariineiksi, vaikka niillä ei olisi mitään sukulaisuutta alitsariinin kanssa.

Käyttö

Käytetään mm. öljykuulto- ja vesiväreissä. Kalkkimaalaukseen alitsariinikrappi ei sovellu. Nykyään alitsariinipunainen on taiteilijapaletin "kestämättömin" punainen. Kaikki alitsariinisubstraattipigmentit kestävät suhteellisen hyvin valoa. Okraan, umbraan ja siennaan sekoitettuna ne kuitenkin menettävät kestävyytensä ja mustiin tai oksidiväreihin sekoitettuna kestävyys katoaa kokonaan.

Ohjeita

J. Järvelä kertoo Maalarin aine- ja ammattioppi -kirjassaan (WSOY 1952): Krappihiilestä, joka on synteettisesti kivihiilitervasta valmistettua alitsariinipurpuriinia, saadaan krappilakkaa siten, että krappihiilen ja kalialunan liuoksesta saostetaan liidulla sakka, joka kuivataan ja jauhetaan maaliväriksi. Ensin laskeutuneesta sakasta saadaan värikkäämpää ja hienompaa ns. Münchenin-lakkaa, ja sen jälkeen jääneestä kirkkaasta liuoksesta saostetaan vielä aluminiumsulfaatilla tavallista krappilakkaa, jonka värjäämiskyky on heikompi.

Muuta

Katso myös alitsariinipunainen.