Värjäys: Reseda luteola Värireseda

[Resedaceae]

vanhoja nimityksiä: Ruotsin paino ruoho, bau
Arkopoda luteola, Luteola tinctoria, Reseda salicifolia, Reseda tinctoria
[englanti weld, dyer's weed, dyers rocket; diers weed, yellow weede (Gerarde 1597); wild Woad (Philip Miller: Gardeners Dictionary, 1768) · iiri buí mor; budhe muir ("suuri keltainen") · kymri melyn-gu · ruotsi färgreseda; wow (Leche 1744); wau, wå (wä?)(Samzelius 1765) vau (Palmstruch 1803); wauw, voi, våg, Franskt gräs · tanska farve-reseda, farvereseda, farvevau · norja fargereseda · hollanti wouw · saksa Eierkraut, Färbergras, Färber-Reseda, Färber-Resede, Färber-Wau, Färberwau, Gaude, Gelbkraut, Gilbkraut, Reseda, Sternkraut, Wau, Waude, Wiedegelkraut, Wilde Kerze, Ölstengel · ranska gaude; réséda des teinturiers; herbe à jaunir, herbe jaune, mignonnette, réséda jaunâtre, réséda sauvage, vouëde · oksitaani gauda, arreserà, raserà, roucou, èrba jàuna · espanja gauda, gualda, cetro de Ceres, gabarro, hierba lanaria, hierba lanariagalda · katalaani galda · portugali reseda, gauda, erva-dos-ensalmos, lírio, lírio-dos-tintureios, lírio-dos-tintureiros · italia gualda, erba gualda; biondella, ciondella, guaderella, reseda biondella · romania gaude · viro värvireseeda · unkari festö rezeda, sárga rezeda · latvia iedzeltenā rezēda · liettua daržinė razeta · puola rezeda żółtawa · tsekki rýt barvířský · slovakki rezeda farbiarska, rezeda žltavá · sloveeni rumenkasti katanec · kroaatti žućkasta rezeda · serbi жућкаста резеда, катанац · bulgaria жълтеникава резеда · turkki eşekçitlimi · albania djegës verbues, shukull · ukraina резеда жовтенька · venäjä резеда желтоватая, резеда жёлтенькая, резеда красильная · heprea rikhpah, richpat hatzabba'im, רִכְפַּת הַצַּבָּעִים · arabia إسلْيخ, بليحاء مصفرة, بَقَّم, ديبة, صفراء, وبية · muhabbetcicegi

[NY1 apigeniini (apigenin), NY2 luteoliini (luteolin), CI 77590]

Nykyään värireseda kasvaa villinä läntisessä Aasiassa, Pohjois-Afrikassa ja lähes kaikkialla Etelä- ja Keski-Euroopassa, mutta Suomessa se on tulokas ja sitä tavataan vain satunnaisesti. Laji.fi-sivuston mukaan Suomessa se kasvoi 1700-luvulla villiintyneenä Turussa väritehtaan lähistöllä.

Koko kasvi sisältää ramnetiinia sekä kirkkaan keltaista luteoliinia, joka on kestävä keltainen väriaine. Väriresedasta saadaan myös ruskeita ja kullansävyjä. Palmstruch huomauttaa kasvikirjassaan (1803), että värjäyskasvina värireseda on erittäin arvokas: sillä voi värjätä villan, silkin ja puuvillan kirkkaankeltaiseksi, ja väri on pysyvä.

Kasvi kerätään, kun se on kukkinut. Suurin osa väriainetta sijaitsee kasvin siemenosissa, myös lehdet kerätään. Samzeliuksen ruotsalaisia värikasveja esittelevän kirjan (1765) mukaan koko kasvi juurineen vedetään ylös, kun se on kypsä, sidotaan pieniksi kimpuiksi, jotka asetetaan pellolle tai "jotakin seinää vasten" kuivumaan. Sen jälkeen se säilytetään kuivassa paikassa, kunnes sitä tarvitaan värjäykseen. Aluna- ja tinapuretuksella on valmistettu kirkasta, puhdasta sitruunankeltaista. Purettamalla alunalla ja viinikivellä ja lisäämällä kalkkia keitinveteen saadaan aikaiseksi intensiivinen, kirkas keskikeltainen. Kromipuretuksella on värjätty kellertävää oliivinvihreää ja rautapuretuksella oliivinvihreää. Kuparisuoloilla kasvista saadaan vihreänkeltaista.

Värireseda ja väriherne (Genista tinctoria) tuottavat samoja väriaineita, mutta väriherneessä niitä on vähemmän ja sen väri on vihertävämpää. Puhtaan keltaisen väriaineensa vuoksi värireseda oli erityisen arvostettua. The Natural Organic Colouring Matters -kirjassa (1918) harmitellaan, että väriresedan merkitys silkin ja villan värjäämisessä on vähentynyt mm. kversitriiniin verrattuna sen huonon värjäysvoiman vuoksi, mikä on kirjan mukaan harmi, koska "kaikista luonnon keltaisista väriaineista siitä saa puhtaimmat ja kestävämmät sävyt."

Samzeliuksen (1765) oppaassa esitetään kuusi resedaohjetta: sitruunankeltainen puuvilla, palttinalle ja pellavalle, sitruunankeltainen silkille, kullankeltainen silkille, vaaleanvihreä pellavalle tai puuvillalle, keskivihreä ja tummanvihreä. Villalle värjäysohjetta ei kirjassa ole. Ilmeisesti kaikkien ohjeiden lähteenä on Rothofs Hushållnings-Magazin.

Palmstruchin kasvikirjassa (1803) annetaan värjäysohje, jonka mukaan villatuotteet keitetään ensin leseiden kera ja sitten alunan ja viinikiven kera; sitten eri astiassa väriresedaa, joka nostetaan heti pois tulelta ja jätetään kannella peitettynä seisomaan yön yli. Seuraavana aamuna värisoppaa keitetään, keittämisen jälkeen siivilöidään, jonka jälkeen esikäsitelty villa lisätään liemeen ja käännellään usein. Palmstruch huomauttaa, että kalkin tai alkalisuolojen lisääminen voi parantaa väriä, mutta silloin siitä tulee hauraampi, eikä se kestä hyvin happoja. Palmstruch luettelee eri värejä tuottavina apuaineina mm. alunan, ruokasuodan, salmiakin ja tinaliuoksen. Kirjassa neuvotaan myös silkin värjäystä. Huomion arvoista on, että molemmat värjäykset suoritetaan haaleassa vedessä ajan kanssa!

Reseda on ollut yksi tärkeimpiä värikasveja myös Venäjällä, mutta Siperian Altain värikasveja käsittelevässä kirjassa (Королюк, 2003) siitä on kirjoitettu vain muutama lause. Kirjan mukaan resedalla värjätty kangas saa ruskean sävyn, kun se jätetään maahan pitkäksi aikaa.

Värimorsinkoa (Isatis tinctoris) väriresedaan lisäämällä saadaan aikaan erilaisia vihreitä. Usein vihreän värjäämiseen käytettiin kuitenkin luonnostaan vihertävämpää keltaista antavaa värihernettä (Genista tinctoria).

Väriresedasta on valmistettu myös keltaista substraattipigmenttiä Laque de gaude. Kirjassa Årsberättelse om technologiens framsteg till Kongl. Vetenskaps-Academien, luvussa Färger till målning (1835) kerrotaan, että väriresedasta valmistettua substraattiväriä käytetään mm. maalaukseen ja paperitapettien painovärinä.

Keskiajalla väriresedasta saatu keltaista kutsuttiin mm. nimellä arzica

Historia

Väriresedaa on viljelty kauan. Mm. Sveitsistä on löydetty merkkejä noin 10 000 vuotta vanhoista väriresedan siemenistä. Sitä on löydetty neoliitisistä asumuksista ajalta n. 5500 vuotta sitten, nykyään reseda on levinnyt myös kaatopaikkojen kasviksi.

Roomalaiset värjäsivät hääpuvut ja vestan neitsyiden kaavut kellertäviksi väriredesalla. Roomalainen runoilija Vergil kirjoitti kasvista nimellä herba lutea. Juutalaisissa kirjoituksissa kasvia kutsutaan nimellä rikhpah. Yleisen käsityksen mukaan kasvi on levinnyt roomalaisten mukana myös pohjoisempaan Eurooppaan.

Kodin kuvasto -lehdessä (nro 11, 22.7.1911) mainitaan, kuinka kasvin värjäysominaisuudet on tunnettu pitkään, mutta ...vanhoissa europalaisissa puutarhoissa oli se tyyten tuntematon. Vasta v. 1733 lähetti lääkäri N. Granger, joka matkusteli Itämailla, monellaisia siemeniä Egyptistä Pariisiin. Niiden joukossa oli myöskin hyvätuoksuisen resedan siemen, joka vasta v. 1737 kylvettiin Pariisin kasvitieteelliseen puutarhaan. Vähitellen istutettiin kasvi sitten muihinkin kasvitieteellisiin puutarhoihin. Hyvän tuoksunsa vuoksi alettiin sitä kasvattaa yksityisissäkin puutarhoissa, ja siitä tuli hyvin suosittu kasvi, jota ei pian pienemmästäkään puutarhasta puuttunut. Todennäköisesti lehden artikkeli käsittelee nimenomaan tuoksuresedaan, sillä värireseda on tunnettu ja sitä on melko laajasti käytetty värjäykseen Euroopassa jo aiemmin.

Ensimmäiset kirjoitetut ohjeet väriresedan käyttöön löytyvät 700-luvulta. Ne on kirjoitettu italialaisten värjärien käyttöön.

Keskiajalla juutalaisten hatut värjättiin keltaiseksi mm. väriresedalla ja paatsamalla (Rhamnus), jotta heidät erotettaisiin kristityistä. Tavan on uskottu periytyneen keltaisista turbaaneista, joita kristittyjen ja juutalaisten piti pitää persialaisten käskystä 800-luvulla.

Kasvin käytöstä värjäysaineena on löydetty viitteitä mm. Skotlannista, Perthin alueen kaivauksilta, jossa on tutkittu 1100-luvulta peräisin olevaa värjärin työpajaa. Väriresedan keltaisen uskotaan olevan kelttiläisen saffron shirt-vaatteeseen (vapaastikäännettynä "sahramipaita") käytetty keltainen väri (Lue lisää). Käytännössä väriresedaa on käytetty värjäykseen kaikkialla, missä sitä kasvaa.

Linnaeuksen Gotlannin ja Öölannin värjäyskasveja esittelevässä tekstissä vuodelta 1742 mainitaan, että resedaa kasvaa paikka paikoin - mutta maanviljelijät eivät sen käyttöä värjäykseen Linnaeuksen raportin mukaan tunteneet.

Turussa väriresedan viljelykokeilut aloitettiin 1700 puolivälin tienoilla. Leopold kertoo väitöskirjassaan (1754) [raakasuomennos:] Se kasvaa Skånessa monin paikoin luonnonvaraisena; Turussa olemme lisäksi havainneet sen kasvavan värjäämöiden läheisyydessä kaduilla maahan joutuneista siemenistä. Puutarhoissa viljeltynä se kasvaa rehevästi ja lisääntyy itsekseen varisseista siemenistä.

Turussa julkaistiin vuonna 1760 Pehr Adrian Gaddin kirja Underrättelse om Färge-Stofters Planteningar I Finland Af Saflor, Krapp och Vau, jossa nimensä mukaan kerrotaan otsikossa mainittujen värikasvien, safflorin, krapin ja väriresedan, viljelystä Suomessa. Kirjan mukaan Ruotsiin (myös Suomeen) tuodaan vuosittain runsaasti väriresedaa Ranskasta, jossa sitä viljellään Cetten, Royen'in, Baijonnen ja Bourdeax'in alueella. Rahojen ei haluttu valuvan ulkomaille, joten oli kova into saada myös kotimaista värikasvien tuotantoa. Ilmeisesti resedan viljelymahdollisuuksia tutkittiin sekä värjäämöjä ja manufaktuurikäyttöä varten että viljelykehotuksia esitettiin kartanoille ja varakkaammille talonpojille, jotka saattoivat viljellä resedaa omaan käyttöönsä puutarhoissa.

Resedanviljely ei kuitenkaan yleistynyt Ruotsissa (eikä Suomessa). Samzeliuksen (1765) mukaan värireseda kasvaa Skånessa Lundin ympäristössä, mutta ei ole yleinen. Palmstruchin kasvikirjassa (1803) kerrotaan, että väriresedaa kasvaa Skånessa ja Kalmarin lähellä villinä, mutta "se ansaitsee ehdottomasti viljelyn yleisemmin kuin Ruotsissa on tehty." Kirjassa myös huomautetaan, että kotieläimistä resedaa syövät vain lampaat, eivätkä nekään mielellään. Väistämättä tulee ajatelleeksi, johtuiko viljelyyn ryhtymisen nihkeys siitä, että kasvia ei voitu hyödyntää kuin yhteen tarkoitukseen? Monet värikasvit hyödynnettiin kotieläinten rehuna niiden värjäyskäytön jälkeen. (Mahdollisia syitä on monia sopimattomasta ilmastosta tai viljelymaasta siihen, että ehkä pellot haluttiin mieluummin käyttää ruoan tai tuttujen kuitukasvien viljelyyn.)

Millerin vuonna 1768 julkaistun Gardeners Dictionary -kirjan mukaan luonnostaan Englannissa kasvanutta kasvia myös viljeltiin värjäystarkoituksiin. (Kirjan kirjoittamisen aikaan on ollut vallalla ajatus siitä, että koska värireseda on saarelle natiivi kasvi, sitä on todennäköisesti käytetty myös ihon värjäämiseen).

Scientific American -lehden artikkelissa The Art of Dyeing No.2. (17, 1855) mainitaan, että väriresedaa on käytetty laajamittaisesti värjäykseen Ranskassa ja Englannissa, mutta ei koskaan Amerikassa. Tästä huolimatta Kalm kertoo väriresedan käytöstä värjäämiseen Pohjois-Amerikan matkakertomuksessaan vuodelta 1756. Hän kuvaa, kuinka resedakimput asetetaan kuivumaan toisiaan vasten pellolla, "samalla tavalla kuin me teemme hampun ja pellavan kanssa". Kalmin mukaan reseda kasvaa villinä, mutta sitä myös istutetaan ahkerasti. Huomattavaa kuitenkin on, että Kalm ei mainitse kasvia kirjassaan Norra Amerikanska Färge-Örter (1763).

Väriresedaa on käytetty vielä 1900-luvullakin silkin värjäämiseen, mutta teollisessa värjäyskäytössä se korvautui pian synteettisillä väriaineilla.

Uren A Dictionary of Arts, Manufactures, and Mines[...] -kirjan (1847) mukaan Chevreul löysi väriresedan pääasiallisen väriaineen, luteoliinin.

---

Kasvista valmistettua uutetta on käytetty haavojen hoitoon. Palmstruchin kasvikirjan osan V täydennysosassa (1807) selitetään väriresedan vanha kutsumanimi Theriacaria sillä, että aikaisemmin sitä käytettiin lääkkeenä sekä ruttoon että myrkyllisten eläinten puremiin. Keskiaikaisen latinan theriacum, kreikan θηριακὸν (thēriakòn) on tarkoittanut universaalia vasta-ainetta kaikkiin myrkytyksiin.