Värjäys: Serratula Punaläätteet

[Astaraceae]

Serratula coronata Kruunulääte

Carduus coronata
[ranska sarrète couronnée · ukraina серпій увінчаний · venäjä серпуха венценосная, серпуха Вольфа · japani tamura-sô タムラソウ · kiina wěi ní hú cài 伪泥胡菜]

Kruunulääte kasvaa alkuperäisenä ja luonnonvaraisena alueella, joka ulottuu Itä-Euroopasta Japaniin. Sitä on käytetty värjäyksessä jonkin verran lähinnä alueilla, joissa se kasvaa villinä, eikä se ole ollut läheskään niin merkittävä kuin liuskalääte.

Siperian Altain värikasveja käsittelevässä kirjassa (Королюк, 2003) kerrotaan, että koko kasvista saadaan villaan keltaisia ja keltavihreitä värejä. o

Serratula tinctoria Liuskalääte

värilääte, nicanyrtti, nikan yrtti, sahalääte; morsiamen-kruunu (Palmstruch 1804)
[englanti saw wort, alpine saw wort, dye-thistle, dyer's plumeless saw-wort · ruotsi ängskär; änskädra,skillingegräs (Samzelius 1765); skjärda (Leche 1744); ängskära, skärda, skälgräs, svenskt färggräs (Palmstruch 1804); gulfärgegräs, siäla, skära, skärda, sågört, ängskjär, ängsskärda · tanska eng-skør · norja jærtistel · saksa Schart, Färber-Scharte, Bergescharte, Bergscharte, Berg-Scharte, Blaue Scharte, Färberblume, Färberdistel, Färberscharte, Gewöhnliche Färber-Scharte, Gilbe, Gilbkraut, Heidenkraut, Heidenschmuck, Herrenschmuck, Scharblätter, Scharte, Sprenenkraut, Wiesenscharte · hollanti schaar, zaagblad, zagblad · ranska Serratule des teinturiers, sarrette, sarrette des teinturiers, Serratule · oksitaani capulét, cascabèle · italia serratola; cerretta comune, cerretta dei tintori, serretta; erba cieretta, cieretta · espanja serrátula; hierba amarilla, jarrón tintorero, serradella, serratella, serrátula de los tintoreros · katalaani serràtula tintòria · portugali serratula-dos-tintureiros · romania șerpet · kymri dant y pysgodyn · viro värvi-paskhein · unkari festő zsoltina · latvia krasu zeltlape · liettua dažinė geltė · turkki morvızık · puola sierpik barwierski · tsekki srpice barvířská · kroaatti bojadisarski srpac · slovakki kosienka farbiarska, srpok farbiarsky · sloveeni barvilna mačina · serbi обична пилица, обични српац, српац · bulgaria багрилен сърпец, шитовиден сърпец · ukraina серпій фарбувальний · venäjä serpucha, серпуха красильная · zindlot]

Liuskalääte on monivuotinen asterikasvi, joka esiintyy yleisenä etenkin Keski-Euroopassa. Suomessa se on muinaistulokas, mutta ei yleinen: nykyaikana on tunnettu yksi kasvupaikka, mikä sekin on ilmeisesti kadonnut viime vuosien aikana. Ruotsissa se on ollut paikka paikoin yleinen kasvi, mutta nykyään sielläkin ilmeisesti harvinainen. Liuskalääte esiintyy koko Euroopassa, mutta monin paikoin se on merkitty vaarantuneeksi lajiksi.

Kasvin lehdistä ja varresta saadaan pysyviä keltaisia väriaineita: luteoliinia ja sen glukosideja, isoramnetiinia, kversetiiniä ja kemferolia. (Kasvn väriainetta on kutsuttu aiemmin serratuliiniksi.) Käytettiin jo Roomassa vaatteiden keltaiseksi värjäämiseen. Suosittu erityisesti keskiajalla, ja erityisesti alueilla, joissa ei kasvanut tai viljelty väriresedaa (Reseda tinctoria). Etenkin 1300- ja 1400-lukujen Toskanassa se oli erittäin arvostettu väriaine. Lightfootin skotlantilaisia kasveja esittelvän kirjan Flora Scotica (1777) mukaan liuskalääte värjää kankaan poikkeuksellisen hienoksi keltaiseksi, "joka on parempi kuin Reseda luteola (Reseda tinctoria) tai Genista (Genista tinctoria); ja väri pysyy hyvin, kun se kiinnitetään alunalla."

Samzeliuksen ruotsalaisia värikasveja esittelevässä kirjassa (1765) huomautetaan, että keltaista värjättäessä kasvi on kerättävä ennen kuin se alkaa tehdä vartta, muuten väri muuttuu kellanvihreäksi.

Ruotsissa värilääte oli 1700-luvulla kasvitiedettä koskevissa julkaisuissa verrattain usein esillä.

Linnæus mainitsee liuskaläätteen keltaisen väriaineen lähteenä Gotlannin ja Öölannin värjäyskasveja esittelevässä tekstissä vuodelta 1742. Leche (1744) kertoo, että liuskaläätettä (skjärda) on "on niin runsaasti kaikkialla metsässä, että sitä usein myydään ulkomaille".

Magnus Lagerström kertoi marraskuussa 1748 lähetetyssä kirjeessään Carl Linnæukselle, että Göteborgissa toimiva sveitsiläinen värjäri käytti keltaisen värjäämiseen sarjakeltanoa (Hieracium umbellatum), jota "käytetään samoin kuin liuskaläätettä":

Ellies har jag bordt berätta, at wid en klädesfabrique här i Staden, hwarest färgaren är en Sweitzare brukas Hieracium N^o 639 af Swensk wäxt (*Hieracium umbellatum), hwaraf ymnoghet här i negden finnes, at färga gohlt med, på lika sätt som sker med Engskär (*Serratula tinctoria).

Samzelius (1765) kommentoi (raakasuomennos): "Väriläätettä tuotiin ennen ulkomailta, vaikka sitä kasvaa maassa riittävästi: sitä ostetaan Öölannista 10 taalaria leiviskältä. Se on yksi parhaista värikasveista, joilla saadaan keltaista valkoiselle (pohjalle) ja vihreää siniselle (pohjalle)." Tiedon lähteeksi mainitaan Linneauksen matkakertomuksia sekä Jörlinin kasvivärejä koskevan väitöskirjan Plantæ tinctoriæ (Uppsala 1759). Samzelius jakaa kirjassaan useita eri lähteistä koottuja reseptejä mm. sitruunankeltaiselle.

Pehr Adrian Gadd mainitsi väriläätteen tekstissään Academisk Afhandling om Allmänna Lagens Upmärksamhet vid Plantagers inrättande och vård i Sverige (1765) edullisuudessaan yhtenä mahdollisena värikasvina, jota Suomessakin voisi alkaa viljellä. Myös Palmstruch kannusti kasvin viljelemiseen vuonna 1804 julkaistussa kirjassaan väittämällä sen kulutusta kovaksi, koska sitä voitaisiin käyttää myös vihreän värjäämiseen (yhdessä indigon kanssa), jolloin viljelykustannukset saa katettua. Hän perusteli kasvin viljelyä myös sillä, että siitä saa puhtaamman värin, jos se on "vapaa muista ruohoista". Hän myös mainitsi, että värjäyksen jälkeen värikasvien jämät sopivat karjan rehuksi, joten ne eivät mene hukkaan.

Ruotsalaisessa Hushållningsjournal -lehdessä (1776) Johan Lindwall kehotti värjääjiä antamaan julkinen hinta kasville, jota - kuivaa ja karkeaa kasvia - karjakaan ei halua syödä. Ehdotuksen mukaan hinnan tietäminen innottaisi ihmiset keräämään kasvia, ja jos työ annettaisiin lapsille, ei olisi vaaraa niittyjen tuhoutumisesta: heidän kevyet jalkansa eivät tallaisi alueita pilalle.

Liuskalääte on listattu Palmstruchin kasvikirjassa (1804) yhtenä värikasveista, mutta kertoo myös siitä, ettei tavallinen kansa tunne kasvia (raakasuomennos): "[Pitkään tunnettua värikasvia] tavataan joillakin seuduilla runsaasti niityillä, lehtimetsissä, aitojen varsilla ym., missä se usein niitetään heinän mukana, koska sen suurta hyötyä värjäyksessä ei tunneta." Heti perään kirjassa kerrotaan, että värjäämöissä liuskaläätettä käytetään silkin, villan ja pellavan värjäämiseen, ja jo sen vuoksi kasvia pitäisi viljellä, ettei sitä jouduttaisi puhdistamaan muista ruohoista. Niityiltä kerättynä mukana tulee paljon muita heiniä, joiden puhdistaminen on hankalaa, ja jotka vaikuttavat siihen, että väri on vihertävän keltaista puhtaan sitruunankeltaisen sijaan, joka on liuskaläätteen luonnollinen väri. Kirjan mukaan suurin syy suureen kulutukseen on se, että sitä käytetään päällekkäisvärjäyksessä sinisen kanssa vihreän värin värjäämiseen.

Palmstruch antaa ohjeen keltaisen värjäämiseen: "Ennen täyttä kukintaa kerätty ja varjossa tai ilmavassa huoneessa kuivattu liuskalääte keitetään pienessä määrässä kalkkia tunnin ajan. Alunavedessä puretetut ja sitten kuivatut villatuotteet laitetaan värjäysliemeen, ja ne saavat keltaisen värin." Kirjassa on myös ohje pellavan värjäämiseksi sekä huomautus, että väriomenaa (Quercus infectoria) ja rautaa lisäämällä saadaan oliivinvihreää. Erikseen kirjassa kerrotaan, että monin paikoin maanviljelijät keittävät alunapuretettua villaa liuskaläätteen kanssa, väriliemeen lisätään lipeää ja keitetään niin kauan, kunnes lanka muuttuu keltaiseksi.

Tooke (1801) nimeää liuskaläätteen (serpucha) Venäjällä yleiseksi värjäyskasviksi. Siperian Altain värikasveja käsittelevässä kirjassa (Королюк, 2003) siteerataan venäläistä kasvitieteellistä julkaisua (Щеглов Н. Хозяйственная ботаника, заключающая в себе описания и изображения полезных и вредных для человека растений и изданная Николаем Щегловым. Ч. I–II. СПб., 1828 s. 16-17), jonka mukaan liuskaläätteestä saatava väri ei ole kovin kiiltävä, mutta se on yleensä kestävä. Tekstin mukaan värjäykseen käyvät kaikki maanpäälliset osat sekä tuoreena että kuivattuna; kasvia keitetään vedessä useita tunteja ja värjättävä materiaali, joka on käsitelty useaan kertaan alunalla, upotetaan väriliemeen kosteana. Kirjassa kerrotaan myös, että 1800-luvun lopulla yksi Venäjän varhaisimmista rautatieasemista, Jelan (Tambov-Kamyshin-linja), oli tärkeä kauttakulkupaikka mm. värjäyslaitosten raaka-aineiden, kuten liuskaläätteen ja väriresedan (Reseda luteola) kuljetukseen; niitä toimitettiin Moskovan alueen värjäystehtaille. Uljanovskin alueen värikasveja käsittelevässä kirjassa (Благовещенский, 1953) kerrotaan, että se on alueella laajalle levinnyt ja yleinen myös Novosibirskin alueella, ja että sitä käytetään villan keltaiseksi värjäämiseen.

Ilmeisesti liuskaläätettä käytettiin melko laajasti kotivärjäyksessä, ja myös värjäämöissä, mutta siitä ei kuitenkaan tullut laadukkaasta keltaisesta väristä huolimatta kaupalliselta merkitykseltään yhtä tärkeää värjäyskasvia kuin väriresedasta (Reseda luteola), johon sitä usein verrataan.

Vanhan ohjeen mukaan kasvista saadaan myös tiilenpunaista keittämällä sitä kalkkiveden ja etikan kanssa.