Lyijyoksikloridikeltainen

kasselinkeltainen, patenttikeltainen, turnerinkeltainen

mineraalikeltainen, montpellierinkeltainen, veronankeltainen
[englanti lead oxychloride, oxychloride of lead; Cassel yellow, Kasseler yellow; Turner's yellow, Turner's patent yellow, English yellow, Montpelier yellow, mineral yellow, patent yellow, Verona yellow, Veronese yellow · ruotsi blyoxikloridgult, Kasselgult, Turners gult, patentgult, mineralgult, parisergult, veronesergult · saksa Kasselergelb, Veronesergelb, Mineralgelb, Patentgelb, Englischgelb, Parisergelb, Montpelliergelb · hollanti loodchloride oxide · latina casseliflavus · ranska jaune breveté, jaune minéral, jaune de Montpellier · italia giallo minerale, giallo chimico, giallo di Kassler, giallo di Merime, giallo di Montpellier, giallo di Parigi, giallo di Tourner, giallo di Verona, giallo inglese, giallo patentato · katalaani groc de cassel · viro kasseli kollane]

[PY30, CI 77592, CAS 1345-30-8]

Lyijyoksikloridikeltainen on kirkkaan keltainen, peittävä pigmentti, joka sekoittuu hyvin öljyyn ja veteen. Se on myrkyllinen kestämätön väriaine, joka menettää värinsä valossa ja tummuu ilmalle altistuessaan. Se myös muuntuu helposti muiden väriaineiden läheisyydessä. Aikanaan pigmenttiä käytettiin taiteessa öljy-, kalkki- ja vesiväreissä, mutta vaikka pigmenttiä pidettiin varsin yleisenä aikanaan, todisteita sen käytöstä taiteessa on niukalti. Mainintoja siitä, että sitä on käytetty ennen muuta tapettipainoissa ja hevoskärryjen maalaamiseen löytyy useita. Fieldin (1935) mukaan sitä käytettiin myös talojen maalauksessa. Nykyään pigmentti ei ole käytössä.

Lyijyoksikloridikeltaisella on useita tunnettuja ja yhtäaikaa käytössä olleita nimiä. Eri paikoissa eri aikoihin keksityillä ja käyttöön otetuilla pigmenteillä saattaa olla eroja valmistustavoissa ja sen myötä myös kemiallisessa koostumuksessa. Käytännössä nämä kaikki pigmentit ovat kuitenkin keskenään niin samanlaisia, että ne jakavat saman CI-pigmenttinumeron PY30.

Yhdiste esiintyy luonnossa myös harvinaisena mineraalina, joka on saanut englanninkielisen nimensä mendipite siitä, että sitä on löydetty Englannin Somersetshiressä sijaitsevasta Mendipistä. Sitä on esiintynyt myös Westfalenin alueella Luoteis-Saksassa. Pigmenttinä käytetty lyijyoksikloridi on valmistettu aina keinotekoisesti.

Vanhojen ohjeiden mukaan lyijyoksikloridi valmistetaan kalsinoimalla lyijyoksidia ja natriumkloridia. Pigment Compendium -julkaisun mukaan se voidaan valmistaa joko sulattamalla lyijyoksidia ammoniumkloridin kanssa tai sekoittamalla lyijymonoksidia 20-prosenttisen suolaliuoksen kanssa 24 tuntia ennen kuumentamista. Joidenkin kuvausten mukaan kuumentamisen jälkeen joukkoon lisätään vielä lipeää. Gardner (1896) kuvaa prosessin näin: lyijymonoksidia (litharge) ja merisuolaa sekoitetaan suhteessa 2:1, seos kostutetaan ja jätetään vuorokaudeksi, jonka jälkeen sekoitus pestään, suodatetaan ja kuivatetaan. Näin syntynyt valkoinen aine

PbO · PbCl₂
PbCl₂ · 2PbO
PbCl₂ · 6PbO
PbCl₂ · 7PbO (kasselinkeltainen)

Bersch (1901) kuvaa useita eri valmistustapoja eri nimisille pigmenteille. Hänen mukaansa turnerinkeltainen tai englanninkeltainen pigmentti valmistetaan joko sulattamalla seitsemän osaa hienoksi jauhettua lyijymonoksidia ja yksi osa tavallista suolaa tai käsittelemällä lyijymonoksidia tavallisen suolan seoksella, jolloin syntyy valkoista oksykloridia, joka kuumentamalla muuttuu keltaiseksi pigmentiksi. Kasselinkeltainen ja veronankeltainen valmistetaan hänen mukaansa käsittelemällä lyijymonoksidia, mönjää tai lyijyvalkoista ammoniumkloridilla (eli salmiakilla). Kuumentamalla seosta metallinen lyijy erottuu, jonka jälkeen sula massa kaadetaan muotteihin, joissa massa jähmettyy keltaiseksi, kristalliseksi aineeksi. Pigmentti saadaan jauhamalla se hyvin hienojakoiseksi. Ja lopulta hän kuvaa montpellierinkeltaisen valmistuksen: sekoitetaan 400 osaa jauhettua lyijymonoksidia ja sata osaa normaalia suolaa 400:ssa osassa vettä; sekoituksen jälkeen ylimääräinen suola poistetaan, seos kuivataan ja sulatetaan saviastioissa. Näin syntynyt keltainen massa jauhetaan.

Historia

Ruotsalainen kemisti Carl Wilhelm Scheele löysi pigmentin vuonna 1770 tutkiessaan natriumyhdisteitä. Hän julkaisi tietonsa uudesta keltaisesta lyijyoksikloridipigmentistä vuonna 1775. Scheele ei edennyt valmistamaan tai kaupallistamaan keksimäänsä pigmenttiä.

Virheellisesti usein ajatellaan, että englanninkielinen nimi, Turner's yellow, turnerinkeltainen, viittaisi taiteilija William Turnerin käyttämään pigmenttiin. William Turner tunnettiin kokeilevana uusien väriaineiden käyttäjänä, joten on kyllä hyvin mahdollista, että hän on jossain vaiheessa käyttänyt myös lyijyoksikloridikeltaista - mutta sitä ei ole tunnistettu hänen maalauksistaan. Pigmentin nimi on tullut englantilaiselta kemistiltä James Turnerilta, joka patentoi pigmentin kuusi vuotta Scheelen julkaisun jälkeen, helmikuussa vuonna 1781, ja lanseerasi sen markkinoille uutena väriaineena. Tästä ovat juontuneet myös nimet patenttikeltainen ja English yellow (suomenkielistä vastinetta englanninkeltainen ei ole ollut käytössä). Turner valmisti oman patenttikeltaisensa lyijymonoksidista ja suolasta. Pigmenttiä käytettiin laajalti Englannissa ja sitä pidettiin kestävänä ja kirkkaana värinä, jolla tosin oli taipumus tummua.

James Turnerilla oli patentin myötä myös yksinoikeus valmistaa ja myydä väriä, mikä teki hänestä rikkaan miehen. Vaikka pigmentin valmistusohjeet levisivätkin kulovalkean lailla, Turnerin patenttikeltainen oli niin tunnettu ja ilmeisesti suhteellisen edullinen väriaine, että siitä tuli menestynyt vientiartikkeli, jota myytiin Englannin lisäksi Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa.

Kuitenkin Kasselissa apteekkari Johann Heinrich Flügger valmisti samaa väriainetta nimellä Kasseler gelb viimeistään vuonna 1784, jolloin Provinzialnachrichten uutisoi uudesta keltaisesta pigmentistä. Julkaisussa Kaiserlich privilegirter Reichs-Anzeiger joulukuulta 1795 löytyy hänen allekirjoittamansa mainosteksti, jossa hän kertoo (vapaasti suomennettuna) kasselin keltaisesta (Kasseler gelb), joka "on oma keksintöni ja tunnetaan tällä hetkellä lähes koko Euroopassa kauneimpana keltaisena värinä". Flügger kertoo myös saamastaan yksinoikeudesta pigmentin valmistamiseen Hessenin ruhtinaskunnassa ja samassa yhteydessä hän kertoo valmistaneensa pigmenttiä "jo jonkin aikaa".

Vaikuttaa siltä, että Flügger todella keksi kasselinkeltaisensa valmistustavan itsenäisesti - ehkä Scheelen tekstien innottamana. Flüggerin valmistusaineet ja -tapa eroaa Turnerin patenttikeltaisen valmistustavasta: kuten aiemmin mainittu, Bersch (1901) mainitsee mönjän ja salmiakin käytön kasselinkeltaisen valmistuksessa, ja sama mainitaan myös sanakirjassa Pierer's Universal-Lexikon (1860), jossa kuvataan: Jäähtyessään sula [mönjän ja salmiakin] yhdiste muuttuu ruskehtavan keltaiseksi kiteiseksi massaksi, joka leikataan pitkänomaisiksi, suorakaiteen muotoisiksi paloiksi. (Julkaisu myös mainitsee väriaineen keksijän: J. H. Flügger Kasselissa.) Saksalainen lääkäri (ja homeopatian isä) Samuel Hahnemann kuvasi heinäkuussa 1792 pitämässään luennossa pigmentin (Casseler Gelb) valmistustavan. On selvää, että myös Flüggerin valmistaman pigmentin myynti ja käyttö ulottui laajalle, koska sekä nimi Kasseler yellow että Cassel yellow tunnettiin laajalti myös englanninkielessä ja mainitaan useissa 1800-luvun maalausoppaissa.

Lyijyoksikloridikeltaisen suurin suosio oli juuri sen keksimis(t)en jälkeen, kun sen huonot puolet eivät olleet vielä laajalti tunnettu. Provinzialnachrichten-lehdessä (1784) kasselinkeltaista puhtaaksi keltaiseksi, joka "kauneudeltaan ylittää parhaan kuninkaallisen keltaisen" - eikä julkaisun mukaan myöskään haise, eikä ole terveydelle haitallista sisätiloissa käytettynä! (Lyijyn myrkyllisyys kyllä tunnettiin tuolloin jo hyvin, mutta ehkä kirjoittajat eivät tienneet pigmentin koostumusta? Valmistajan mainosmainen väite saatettiin myös julkaista kritiikittä.) Williams (1787) kuvaa patenttikeltaista hyvin kirkkaaksi ja kestäväksi sekä hyvin kuivuvaksi. Penington (1790) kuvailee pigmenttiä kauniiksi ja "kenties kestäväksi" ja mainitsee, että uusi "keksitty" väriaine on suuressa suosiossa Lontoossa.

Pigmentin suosiota nosti se, että vihreä väri oli muodissa, mutta hyviä vihreitä pigmenttejä ei ollut saatavilla. Useissa ajan värioppaissa mainittiin myös patentti-, turnerin- tai kasselinkeltaisen sekoittaminen preussinsiniseen, jolloin saatiin aikaiseksi kaunis vihreä sävy.

Pigmenttiä käytettiin kohtuullisen suuria määriä muutamien vuosikymmenien ajan, koska se oli huonolaatuisuudestaan ja myrkyllisyydestään huolimatta kaunissävyinen kirkas keltainen, jolle ei ollut vastinetta. Kun kromikeltainen tuli markkinoille, se syrjäytti hyvin nopeasti lyijyoksikloridikeltaisen niin taiteilijan paletilla kuin muussakin maalauksessa. Vuonna 1836 ilmestyneessä tietosanakirjassa The Engineer's and Mechanics Encyclopædia kerrotaan, että pigmenttiä (Turner's patent yellow) "ei enää juurikaan käytetä" (is now almost entirely disused).

Pigmentin tunnetuimmat myyntinimet kuitenkin ovat säilyneet näihin päiviin saakka. Barsch (1901) kommentoi, että suuri osa markkinoilla (1900-luvun alussa) olevista kasselinkeltaisen nimellä myydyistä väreistä on baryyteilla sävytettyä kromikeltaista.

Nykyisin kasselinkeltaisen, turnerinkeltaisen, patenttikeltaisen jne. nimellä myydyt väriaineet ovat sävyvärejä, jotka eivät sisällä myrkyllisiä lyijyä tai kromia. Monet myytävät värit ovat kahden tai useamman pigmentin sekoituksia (mm. keltaokra [PY] ja aryyliamidikeltaisia), mutta markkinoilta löytyy myös maaliaineita, joissa pigmenttinä on verrattain uusi tinasinkkititaanikeltainen [PY216].

Nimiä

Erilaisten lyijypitoisten keltaisten pigmenttien nimitykset ovat sekavia. Mitä tahansa lyijyä sisältävää keltaista väriainetta on saatettu kutsua massikoksi tai lyijykeltaiseksi: varsinaisen massikon lisäksi myös lyijyhilsettä, lyijytinakeltaista, napolinkeltaista jakasselinkeltaista. Teksteistä on välillä mahdotonta erottaa, mistä pigmentistä on kysymys, sillä pigmenttejä ei ole aina tunnistettu ja niiden nimiä on käytetty - ja edelleen ajoittain käytetään - toistensa synonyymeinä.

Lyijyoksikloridikeltaisella on useita erilaisia kauppa- ja kutsumanimiä, mikä on omiaan aiheuttamaan hämmennystä pigmenttejä tutkittaessa ja tunnistettaessa.

Yksi lyijyoksikloridikeltaisen nimistä on mineraalikeltainen. Etenkin englanninkielistä mineral yellow -nimitystä on käytetty myös keltaokrasta sekä luonnon orpimentista sekä lyijyoksidin ja lyijykloridin sekoituksesta.

Lyijyoksikloridikeltaista on kutsuttu joskus myös kuninkaankeltaiseksi, joka pääsääntöisesti viittaa keinotekoiseen orpimenttiin (kts. kuninkaankeltainen); sekä massikoksi, joka kuitenkin pidetään pääsääntöisesti toisenlaisena koostumukseltaan.

Kasselinkeltaisen nimellä on myyty myös bariummangaattia, joka on yleisemmin tunnettu kaupoissa mangaanivihreän tai mangaanikeltaisen nimillä.