Lyijytinakeltainen

[englanti lead-tin yellow, lead stannate · ranska jaune de plomb étain · saksa Blei-Zinn-Gelb · italia giallo di piombo-stagno · espanja amarillo de plomo-estano]

[CI 77629]

Lyijytinakeltaisia on kaksi eri pigmenttityyppiä. Lyijytinakeltainen I on lyijystannaattia (Pb₂SnO₄; CAS 12143-43-0) (lyijy- ja tinaoksidin sekoitus) ja lyijytinakeltainen II on lyijytinasilikaattia (Pb(Sn,Si)O₃; CAS 12036-31-6?), joka saattaa sisältää silikaa ja puhdasta tinaoksidia. Molemmat pigmentit ovat myrkyllisiä.

Lyijytinakeltaisten kukoistusaika oli ennen kuin maalausta käsitteleviä kirjoja alkoi ilmestyä: pigmenttien käyttö loppui 1700-luvun puolen välin tienoilla. Kun tietoa niistä ei oltu tallennettu mihinkään, niiden valmistustapa, käyttö ja ylipäätään niihin liittyvä tietämys unohdettiin niin perusteellisesti, ettei kukaan enää seuraavalla vuosisadalla edes tiennyt niiden olleen olemassa.

Vuonna 1941 Doerner-instituutin tuolloinen johtaja, saksalainen kemisti Richard Jakobi havaitsi vanhoista maalauksista pigmentin, jonka koostumusta ei ollut aiemmin nähnyt. Siihen saakka keltaiset pigmentit oli testattu vain lyijyn osalta, eikä kukaan ollut huomannut pigmenttien sisältämää tinaa ennen kuin Jacobia alkoi ihmetyttää tinan suuri määrä pigmenttinäytteissä. Hän nimesi löytämänsä pigmentin sen sisältämien ainesosien mukaisesti Blei-Zinn-Gelb.

Vuonna 1968 Herman Kühn huomasi, että lyijytinakeltaisia on itseasiassa kahta eri laatua: ensin löydetty ja aikanaan yleisempi tyyppi I sekä väriltään voimakkaampi ja myös kvartsia sisältävä tyyppi II.

Pigmentit tulivat uudelleen myyntiin 1900-luvulla, noin kahdensadan vuoden poissaolon jälkeen. Niitä kumpaakin on edelleen saatavilla taidemaaleissa, mutta kalliiden ja myrkyllisten pigmenttien käyttöä on rajoitettu monin paikoin. Euroopassa lyijypitoisten pigmenttien myynti on kielletty.

Lyijytinakeltainen I

Lyijytinakeltainen on peittävä kirkkaankeltainen pigmentti. Valo ei vaikuta lyijytinakeltaiseen I ja se on hyvin vakaa väriaine. Se kestää hyvin sekä happoja että emääksiä ja soveltuu siksi myös fresko-tekniikkaan.

Pigmentti valmistetaan kuumentamalla punaisen lyijyn (Pb₃O₄) ja tinaoksidin (SnO₂) seosta 650°C-800°C lämmössä. Alemmissa lämmöissä saadaan lämpimiä sävyjä, kuumemmissa sitruunankeltaisia sävyjä; lyijyn ja tinan määrän sekä lämpötilan vaihtelulla saadaan aikaiseksi erilaisia keltaisia.

Pigmentillä on syvä sitruunankeltainen väri, joka muistuttaa massikoa ja napolinkeltaista on ortotinahapon lyijysuolaa, eikä sisällä antimonia kuten napolinkeltainen.

Lyijytinakeltaista I on tunnistettu useista käsikirjoituksista. Maalaukset, joista sitä on löydetty, ajoittuvat vuosien 1300-1750 välille, ja tuona aikana se oli todennäköisesti tärkein keltainen pigmentti eurooppalaisessa taiteessa. Pigmentti löytyi mm. Rembrandtin, Vermeerin, Van Dyken ja Tintoretton paleteilta. Kirkasta keltaista käytettiin erityisesti valokohtien ja kultaisten yksityiskohtien maalaamisessa. Kirkasta vihreää valmistettiin mm. laseeraamalla lyijytinakeltaista espanjanvihreällä.

Maalauksia tutkimalla on todettu, että lyijytinakeltaisen käyttö väheni dramaattisesti 1750-luvulla, eikä sitä ole löytynyt enää 1800-luvun maalauksista. Pigmentin korvasi sitä muistuttava napolinkeltainen, jota alettiin tuoda Keski-Eurooppaan viimeistään 1700-luvun alussa.

Samalla hävisi myös tieto lyijytinakeltaisen pigmentin olemassaolosta noin kahdeksi sadaksi vuodeksi, eikä sitä osattu tunnistaa maalauksista. Lyijytinakeltaista I luultiin pitkään napolinkeltaisen versioksi. Se on kuitenkin rakenteeltaan karkeampaa ja kuivuu hitaammin. Myös lyijytinakeltaiset ja massiko on sekoitettu keskenään.

Ennen vuotta 1941 pigmenttiä ei mainittu kirjallisuudessa ja ainoa mahdollinen viittaus pigmenttiin löytyy 1400-luvun bolognalaisesta käsikirjoituksesta. Kuitenkin esim. Cenninon keskiaikaisen maalausoppaan giallorino -on uskottu viittaavan napolinkeltaiseen, mutta nykyään monet arvelevat, että se viittaakin lyijytinakeltaiseen.

Lyijytinakeltainen II

italia giallolino

Lyijytinakeltainen II ei ole aivan niin peittävä pigmentti kuin I ja on sitä tummempi sekä lämminsävyisempi. Se myös usein tummuu ajan myötä sekä rikin vaikutuksesta ja on altis auringonvalon aiheuttamille värimuutoksille.

Pigmentti valmistetaan kuumentamalla kvartin sekä lyijy- ja tinaoksien sekoitusta keraamisissa astioissa 600 - 800°C lämpötilassa. Vanhoissa teksteissä mainitaan usein lyhyesti, että valmistuksessa käytetään keltaista lyijylasia.

Lyijytinakeltainen II löydettiin 1900-luvulla vasta tyypin I jälkeen, mutta historiassa se oli aiemmin käytössä. Arvellaan, että sen käyttö on keksitty kristallilasin valmistuksen yhteydessä. Pigmenttiä on löytynyt muinaisista lasiesineistä, mutta maalauksissa sitä on käytetty huomattavasti vähemmän. Varhaisimmat merkit sen käytöstä pigmenttinä ovat löytyneet 1200-luvun firenzeläistaiteilijoiden maalauksista; sittemmin sitä on löytynyt myös mm. böömiläisistä ja venetsialaisista maalauksista (mm. Giotto, Veronese, Tintoretto).

Nimiä

Erilaisten lyijypitoisten keltaisten pigmenttien nimitykset ovat sekavia. Mitä tahansa lyijyä sisältävää keltaista väriainetta on saatettu kutsua massikoksi tai lyijykeltaiseksi: varsinaisen massikon lisäksi myös lyijyhilsettä, lyijytinakeltaista, napolinkeltaista ja kasselinkeltaista. Teksteistä on välillä mahdotonta erottaa, mistä pigmentistä on kysymys, sillä pigmenttejä ei ole aina tunnistettu ja niiden nimiä on käytetty - ja edelleen ajoittain käytetään - toistensa synonyymeinä.

Keltaisilla keramiikassa ja lasin valmistuksessa käytetyillä pigmenteillä oli useita nimiä: giallolino, giallo di vetro (Vasari), giallolino di vetro, giallolino di Venezia (Borghini), giallolino di fornace, giallolino di Alemagna (Lomazzo), giallolino di Fiandra (Borghini ja Lomazzo) giallo di vetro (Bernardo Strozzi) ja zalolin, zalolin da vasari (Lorenzo Lotto). Vetro ja vitro viittaavat lasiin, vasari tarkoittaa keraamikkoa, ruukuntekijää. Nykykäsityksen mukaan nämä nimitykset ovat todennäköisesti viitanneet lyijytinakeltaiseen tai napolinkeltaiseen (tai muihin lyijyä sekä tinaa tai antimonia sisältäviin pigmentteihin).

Käyttö

Väriä on käytetty ympäri Eurooppaa freskoissa ja maalauksissa, Venetsiassa ja myös värillisen lasin valmistukseen. Lyijytinakeltaista saa edelleen, mutta se ei ole kovin yleistä myrkyllisyytensä vuoksi. EUssa kaikkien lyijypitoisten pigmenttien myynti on kielletty kuluttajille. Pigmenttiä tai sitä sisältäviä maaliaineita saa myydä vain ammattilaiskäyttöön, kuten restaurointityöhön.