Siperia, Keski-Aasia (eli Sisä-Aasia), Koillis-Aasia sekä Itä-Aasia

Muistiinpanoja / snippettejä

Koillis-Siperia, Tiibet, Itä-Turkestan (Kiinan Sinkiangin maakunta), Dzungaria, Mongolia + Bhutan, Nepali, Tadzikistan, Turkmenia, Uzbekistan

Osa tiedoista Venäjän aluetta käsittelevällä sivulla.

taide: Itäinen Keski-Aasia, Tiibet

shamaanit

Bhutan: värjääminen
Mongolia: Kultainen orda
Tiibet: värjääminen

värit & symboliikka: musta, valkoinen, sininen, turkoosi, vihreä,

väriaineet ja pigmentit: musta, valkoinen, sininen, vihreä,

pukeutuminen ja värjäys: punainen, sininen, keltainen, oranssi
ehostus, kosmetiikka< /p>

Taide

Itäinen Keski-Aasia

100-200 -luvulla käytettiin punaruskeaa okraa, hiilimustaa, kipsiä valkoisena, punaista lyijyä ja malakiittivihreää. Keltaiset ja punaiset okrat hallitsivat 400- ja 500-lukujen maalauksia. Tuolloin myös aitoa ultramariinia käytettiin, sitä tuotiin Pamirin (Venäjän, Kiinan ja Afganistanin alueella) poikki ja siitä tuli tärkeä pigmentti indoiraniseen taiteeseen. Itäisessä Keski-Aasiassa ultramariini korvautui atsuriitilla noin 650.

Turkomaanien matot olivat yleinen sisustusarikkeli Keski-Aasiassa - yleensä matot jaettiin kahteen ryhmään: turkmeenien matot ja Bokhara-matot.

[Lue myös: itämaiset matot]

Tiibet

1600-luvulla Tiibetin maalaustaiteessa esiintyi tärkeä suuntaus, jonka juuret olivat jo aiemmilla vuosisadoilla. Tyylitellyt kuvat rajattiin tyypillisesti kullalla punaista tai mustaa taustaa vasten. Mm. Dalai Laman mystisistä visioista kertova käsikirjoitus 1600-luvulta käyttää rajattuja värejä kultareunuksella, mustaa taustaa vasten. Synteettiset pigmentit tulivat Tiibetiin noin 1800-luvun puolessa välissä ja niiden myötä vaihtui perinteisen taiteen värimaailma.

[Lue myös: Tiibetiläiset matot]

[Lue myös: Keski-Aasian paimentolaisten matot, turkmenialaiset matot]

Shamaanit

Myös Siperian alueella on käsitys siitä, että valkoinen liittyy hyvää, musta pahaan.

Jakuuttien keskuudessa shamaanit ovat ennen kaikkea "mustia" (abassy-ouna), "valkoiset" (ay-ouna) ovat vähemmistö. Mustat shamaanit eivät ole välttämättä sen pahempia kuin valkoisetkaan, mutta he hallitsevat pahan voimia, eivät hyvän voimia. Valkeilla ja mustilla shamaaneilla on erilaiset takit: mustien shamaanien takeissa ei saa olla valkeiden shamaanien auringonkuvia eikä valkeilla shamaaneilla saa olla takeissaan eläinten kuvia. Votjakkien keskuudessa shamaanit ovat lähes yksinomaan "valkoisia". Heidän musta shamaaninsa (pellaskis) voi kyllä auttaa sairaita jne., mutta ilman yhteyttä jumaluuksiin. Samojedien ja lappalaisten shamaanit eivät jakaudu "vaaleaan" ja "mustaan" tai hyvään ja pahaan, mutta esim. lappalaisillakin on shamaaneja, joilla on enemmän tai vähemmän voimia.

Burjaattien shamaaniasuun kuuluu mm. mustia ja valkoisia käärmeitä. Valkoisen shamaanin takki (orgoy) on valkoinen, mustan shamaanin sininen. Neosiperialaisen shamaanin nahka-asu on koristeltu punaisella kankaalla. Paleosiperialaisilla hyvillä shamaaneilla on punainen takki ja pahoilla musta.

Värit yleisesti

Musta

Myyttien mukaan ennen historian alkua Tiibetiä hallitsivat mukaan taruhahmot, joista ensimmäiset olivat mustia demoneita (gnodsbyin), jotka olivat varustautuneet jousipyssyin. Sen jälkeen tuli vielä muita taruhahmoja, kunnes ensimmäinen ihmishallitsija lähetettiin taivaasta Kongpon alueelle, vuorelle. Ihmishallitsijat palasivat valtakautensa lopulla köyttä pitkin takaisin taivaaseen. Ensimmäinen hallitsija, joka ei näin tehnyt, oli Gri-gum, joka haudattiin ensimmäisenä maahan. Shamaanin mukaan hänen piti kuolla miekan iskuun ja koska Gri-gum halusi todistaa, ettei ennuste pitänyt paikkaansa, hän haastoi virkamiehiään kaksintaisteluun. Lo-ngam -niminen virkamies lopulta suostuikin. Taikauskoinen Gri-gum saapui taisteluun jakkilauman ympäröimänä - ja jakkien selkiin oli kiinnitetty laukkuja, jotka olivat täynnä mustaa nokea. Hallitsijan päässä oli musta turbaani, johon oli kiinnitetty kiiltävä peili ja hänen olkapäillään roikkuivat koiran ja ketun ruumiit. Heti taistelun alettua yksi jakeista puhkaisi terävällä sarvellaan yhden pusseista ja ilma täyttyi mustasta noesta. Gri-gum heilutti miekkaansa vimmatusti ja samalla onnistui katkaisemaan itseltään sen köyden, joka sitoi hänet taivaaseen. Gri-gum ei onnistunut haavoittamaan Lo-ngamia, mutta tämä onnistui surmaamaan Gri-gumin: ainoa, mitä noen keskeltä erottui oli hallitsijan turbaanissa loistava peili.

Khara-Khoto, "Mustan kaupunki" sijaitsee Gobin autiomaassa sijaitsevasta Dunhuangista koilliseen, aivan Kiinan ja Mongolian rajalla. Se oli aikanaan tanguuttien valtakunnan, Xian suurin kaupunki ja paikalta on löytynyt useita tanguuttien kielellä kirjoitettuja dokumentteja.

Kun buddhismi alkoi levitä mongolialueilla, vanhoja uskontoja alettiin kutsua nimellä khara shadjin (musta usko) - buddhalaisuus oli puolestaan shira shadjin (keltainen usko).

Valkoinen

Mongolien syksyllä viettämällä uudenvuoden juhlalla on hyvin vanhat perinteet. Marco Polo kertoi aikoinaan, että sagan-sara -seremoniaa ('"valkoinen kuukausi") vietettiin elokuun lopulla.

Jakuutit juhlivat kevätjuhlaa (ay-ysyakh) sekä syksyn juhlaa (abassy-ysyakh). Kevään juhlaa vieteään hyvien henkien kunniaksi. Kevätuhrin jälkeen esitetään erilaisia pelejä ja kuvataan talven ja kevään välistä taistelua. Mies, ay-uola, edustaa kevättä pukeutumalla valkoiseen ja istumalla valkean hevosen selässä, kun puolestaan toinen mies, abassy-uola, edustaa talvea mustassa tai punertavassa asussa ja saman värisen hevosen selässä.

Altain asukkaiden uskon mukaan hyvät henget (aru neme) liittyvät hyvään jumalaan Julgeniin ja pahat henget (kara neme) pahaan jumalaan Erlikiin. Molemmille jumalille uhrataan, mutta Julgenia ei pelätä. Häidensä jälkeen sulhasen on uhrattava hänelle vaalea hevonen, jonka harjaan on sidottu punainen nauha.

Sininen

Mongoliassa sininen on pyhä väri. Turkkilaismongolilaisten kirjallisuus kertoo sinisistä leijonista ja tiikereistä. Tsingiskaanin sanottiin polveutuvan sinisestä sudesta.

Turkoosi

Tiibetissä turkoosia on pidetty pyhänä värinä.

Keltainen

Kun buddhismi alkoi levitä mongolialueilla, vanhoja uskontoja alettiin kutsua nimellä khara shadjin (musta usko) - buddhalaisuus oli puolestaan shira shadjin (keltainen usko).

Mongolialaisen legendan mukaan kuninkaalle kuului ennustamisen keltainen kirja, joka paljasti kuninkaalle kaikkien rikosten tekijät. Kuningas piilotteli maailmalta kaunista tytärtään ja oli luvannut tyttärensä miehelle, joka ensimmäisenä arvaisi, kuka saman näköisistä neidoista on oikea prinsessa. Kuninkaan palvelijat tiesivät, että jos he paljastaisivat prinsessan henkilöllisyyden vieraalle, keltainen kirja kertoisi siitä kuninkaalle. Hämätäkseen kirjaa eräs Tevne-niminen mies kaivoi maahan kuopan ja laittoi sinne yhden prinsessan hovineidoista. Kuopan päälle hän rakenti nuotion, jonka päälle asetti vesikattilan kiehumaan. Sitten hän työnsi rautaputken kattilan läpi ja käski hovineitoa kertomaan, kuka prinsessa oli - tai muuten hovineito olisi saanut jäädä loukkoonsa. Myöhemmin Tevne tunnisti prinsessan ensimmäisellä yrityksellä muista ja raivostunut kuningas joutui antamaan hänelle tyttärensä. Kuningas kuitenkin päätti tutkia keltaista kirjaansa saadakseen selville, miten tämä oli päässyt käymään, mutta kirja kertoi vain, että lavertelija oli ollut hahmo, jolla oli ollut saviset pakarat, tulinen vartalo, keuhkot vettä ja rautaputki äänitorvenaan. Kuningas ei osannut ratkoa arvoitusta ja raivospäissään poltti keltaisen kirjan. Lampaat nuolivat kirjasta jääneen tuhkan ja saivat sitä kautta ennustamisen voiman. Mongoliassa lampaita arvostetaan suuresti ja joka vuoden lopulla yksi lampaan rintaluu uhrataan tulen jumalalle, joka määrää lammaslaumojen hedelmällisyydestä.

Väriaineet ja pigmentit

Musta

Hiilimustaa käytettiin itäisen Keski-Aasian taiteessa viimeistään 100-200-luvuilla.

Valkoinen

Kipsiä käytettiin itäisen Keski-Aasian taiteessa viimeistään 100-200-luvuilla.

Punaruskeaa okraa sekä punaista lyijyä käytettiin itäisen Keski-Aasian taiteessa viimeistään 100-200-luvuilla.

Sininen

Ultramariinia tuotiin Pamirin (Venäjän, Kiinan ja Afganistanin alueella) poikki ja sitä käytettiin itäisen Keski-Aasian taiteessa 400-500-luvuilla, mutta se korvautui atsuriitilla noin 650.

Vivianiittia on löytynyt mm. ns. Ukokin prinsessan muinaisesta haudassa meikkikynän muodossa.

Vihreä

Malakiittia käytettiin itäisen Keski-Aasian taiteessa viimeistään 100-200-luvuilla.

Pukeutuminen ja värjäys

1900-luvun alkupuolella Altain vuoristosta, Ukokin tasangolta löytyi muinainen hauta (n. 500 eaa), jossa makasi hyvin säilynyt naisen ruumis, ns. Ukokin prinsessa. Hänen kellertävän silkkipaitansa hihat oli ommeltu punaisella langalla ja puvun helma, kaulus, hihansuut ja puvun keskiosa oli koristeltu punaisella nauhalla. Lisäksi hänellä oli yllään pitkä kaksivärinen, punavalkoinen, hame. Naisen kädet oli tatuoitu sinisillä kuvilla olkapäistä ranteisiin.

Punainen

Kermestä on ollut Keski-Aasian alueella varsin yleisesti saatavilla. Niin ikään kamalasta (Mallotus philippinensis) valmistettu punaisella sindurilla (tai kamalalla) on ollut kaupallista merkitystä. Monin paikoin on lisäksi viljelty värikrappia (Rubia). Schuyler kertoo Turkmenistanin matkakertomuksessaan (1876), että värikrappi (Rubia) kasvaa villinä ja sitä viljellään paljon puutarhoissa.

Sininen

Keski-Aasiaan on tuotu mm. indigoa (Indigofera tinctoria) Intiasta.

Keltainen

Pagodipuusta (Sophora japonica) saadulla keltaisella värillä on aikanaan ollut suuri kaupallinenkin merkitys. Keltaisia ja oranssihtavia sävyjä on saatu kurkumasta (Curcuma) ja kalliimmasta sahramista (Crocus sativus).

Oranssi

Alkutalvesta kerätyistä ja kuivatuista Nyctanthes arbor-tristis -kasvin (harashringar, parijatak) kukista saadaan oranssia väriä.

Kosmetiikka

Altain vuoriston alueella vanhasta haudasta on löydetty mm. pieni meikkirasia, jossa oli mm. vivianiittia sisältävä meikkikynä, jota mitä todennäköisemmin oli käytetty sinisen rituaalikasvomaalauksen tekemiseen.

Schuyler kuvaa Turkmenistanin matkakertomuksessaan (1876), kuinka morsinkoa (värimorsinkoa, Isatis tinctoria tai alepponmorsinkoa, Isatis lusitanica) käytettiin kosmetiikassa kulmakarvojen värjäämiseen. Tuoreiden lehtien mehu puristettiin teekuppiin ja sitä levitettiin kulmakarvoihin ja muodin mukaisesti myös kulmakarvojen väliselle alueelle pienellä ruo'on palasella, harjalla tai sormella. Likaisenvihreä väri muuttuu sinimustaksi ja uusitaan parin päivän välein. Schuylerin mukaan pitkä kulmakarvat yhdistävä viiva vedetään alle yksivuotiaille lapsillekin. (Schuylerin morsinko saattoi hyvin olla myös ).

Schuyler (1876) mainitsee myös mustan antimonijauheen, jonka paikalliset tunsivat nimellä surma; sillä sekä miehet että naiset maalasivat silmäripsensä ja sen uskottiin vähentävän tomun ja tuulen aiheuttamia silmätulehduksia. Hänen mukaansa nimellä upa tunnettu, Venäjältä tuotu lyijyvalkoinen sekä riisipuuteri olivat yleisimmät kasvojen valkaisujauheet, mutta niitä käyttivät vain naiset, joiden iho oli hyvin keltainen; Samarkandin tadžikkien oliivinväristä ihoa pidettiin kauniina, ja siihen ei käytetty puuteria. Punaa (iglyk) levitettiin iholle puuvillapalasella, jota oli liotettu kasvin juurinesteessä - Schuyler ei täsmennä, mistä kasvista on kysymys. Kynsien värjäämisen mummonpalsamilla (Impatiens balsamina) Schuyler sen sijaan kuvaa: kasvin lehdet ja kukat murskataan, niihin sekoitetaan alunaa; illalla seos sidotaan sormen ja varpaiden kynsiin, jotka yön aikana värjäytyvät oranssinpunaisiksi. Hampaiden koristelusta Schuyler kirjoittaa, että "aiemmin" etenkin vanhempien naisten tapana oli maalata hampaansa mustiksi pistaasipuun äkämien ja sepän pajalta saatujen rautahippusten sekoituksella, mutta kirjan kirjoittamisaikaan tapa oli jo suuressa määrin jäänyt pois muodista.

[Lue lisää kosmeettisista väreistä]

Kazakstan, Uzbekistan...

Värjääminen

Luonnonvärjäyksen perinne on alueella pitkä ja taito korkea. Kun aniliinivärit alkoivat syrjäyttää etenkin kokenillin käyttöä, ne todettiin nopeasti huonolaatuisimmiksi, joten Kokandin kaani kielsi aniliinivärien käytön 1870-luvun alussa.

Granaattiomenan (Punica granatum) kuoret ovat yksi vuoden 1872 Polyteknisen näyttelyn luettelossa listatuista alueen väriaineista; se on luetteloitu nimellä narpuc’. Kuvauksen mukaan sitä tuodaan suuria määriä Namanganista ja käytetään mustan värjäämiseen. Myös Schuyler toistaa tämän Turkmenistanin matkakertomuksessaan (1876). Maailmannäyttelyn 1893 Venäjän osaston katalogissa mainitaan anarpust’, granaattiomenapuun kuori, jota käytetään puretusaineena mustan värjäämisessä.

Myös Aasiassa kasvavan pistaasipuun (Pistacia chinensis subsp. integerrima) lehdissä kasvavat äkämät (buzgunch) ovat yksi vuoden 1872 Polyteknisen näyttelyn luettelossa listatuista alueen kasviaineista; kuvauksen mukaan niitä käytetään parkkiaineena. Myös Schuyler mainitsee ne (buzguntch) Turkmenistanin matkakertomuksessaan (1876). Maailmannäyttelyn 1893 Venäjän osaston katalogissa se tunnetaan nimellä galy buzgunch.

Schuyler kertoo Turkmenistanin matkakertomuksessaan (1876), että punaista antava värikrappi (Rubia tinctorum; ruyan’) kasvaa villinä ja sitä viljellään paljon puutarhoissa. Se mainitaan vuoden 1872 Polyteknisen näyttelyn luettelossa yhtenä alueen väriaineista; luettelotekstissä mainitaan, että sitä kasvaa erityisesti Kokandissa ja sitä on käytetty silkkien ja mattojen värjäämiseen.

Polyteknisen näyttelyn luettelossa mainitaan myös kokenilli (asil’ren’), mutta ei täsmennetä, mistä kokenilli- tai kermeslajista on kysymys. Näyttelykuvauksen mukaan sitä tuodaan Buharasta; Tashkentin ympäristössä sitä löytyy keväisin saarnen uusilta lehdiltä, mutta paikallisten ei tiedetä käyttävän sitä. Schuyler toistaa Turkmenistanin matkakertomuksessaan (1876) saman.

Vuoden 1872 Polyteknisen näyttelyn luettelossa santelipuusta (Pterocarpus santalinus, kyzil’-bakam’) kerrotaan, että santelipuuta tuodaan Keski-Aasiaan Venäjältä ja sillä värjätään silkkiä ja säämiskää (chamois) punaiseksi.

Keltaista väriä on saatu keltaritarinkannuksen kukista (Delphinium semibarbatum; isparuk, isparyak’) ja japaninpagodapuun kukista (Styphnolobium japonicum; tukhmak). Japaninpagodapuun kukat mainitaan myös vuoden 1872 Polyteknisen näyttelyn luettelossa yhtenä alueen väriaineista nimellä tukhmyak’ ja kuvauksen mukaan niistä saa vihreää väriainetta, jota ei käytetä kuitenkaan suuressa määrin. Myös Maailmannäyttelyn 1893 Venäjän osaston katalogissa tukhmia-kukkien kerrotaan värjäävän vihreäksi.

Vuoden 1872 Polyteknisen näyttelyn luettelossa sieni nimeltä pugak mainitaan yhtenä Keski-Aasian alueen väriaineista. Näyttelykuvauksen mukaan sieni kasvaa mulperipuissa, sitä tuodaan pääasiassa Kokandista ja käytetään lampaannahkatakkien värjäämisen harmaan keltavihreäksi. Schuyler toistaa tämän Turkmenistanin matkakertomuksessaan (1876). Edellämainituissa ei ole mainittu sienen latinankielistä nimeä, mutta Dragendorff (1898) mainitsee sen Polyporus hirsutus -lajiksi (nykyinen Trametes hirsuta) eli karvavyökääväksi.

Sinistä saatiin indigosta (Indigofera), jota tuotiin Intiasta useana eri laatuna. Indigoa käytettiin myös vihreän värjäämiseen.

Violettia saatiin sinipuusta (Haematoxylum campechianum, kara-bakam), jota vuoden vuoden 1872 Polyteknisen näyttelyn luettelon mukaan tuotiin Venäjältä. (Venäjä on tässä ollut läpikulkumaa ja alunperin sinipuu on tuotu Etelä- tai Väli-Amerikasta.

Raparperi (kermyak’) mainitaan vuoden 1872 Polyteknisen näyttelyn luettelossa, jossa kerrotaan, että se kasvaa suurissa määrin ympäröivillä vuorilla ja että sitä käytetään nahan puretukseen. Schuyler kertoo Turkmenistanin matkakertomuksessaan (1876), että vasikan, vuohen ja lampaan nahat parkitaan "sumakin" (Rheum emodi) kuorella. Rheum emodi on aiemmin viitannut sekä himalajanraparperiin että pieneen himalajanraparperiin (nyk. Rheum webbianum). Maailmannäyttelyn 1893 Venäjän osaston katalogissa mainitaan kermek (Rheum Emodii = Rheum australe eli himalajanraparperi) ja taran (Rheum spiciforma = Rheum webbianum eli pieni himalajanraparperi), joiden molempien juuret sisältävät tanniineja, joita värjärit käyttävät väriaineiden kiinnittämiseen.

Bhutan

Bhutan on kuningaskunta Himalajan etelärinteellä (rajoittuu pohjoisessa Tiibetiin). Bhutanissa asuu noin puolitoista miljoonaa ihmistä ja maan virallinen kieli on dzongkha. Suurin osa väestöstä on lamalaisia buddhalaisia, pieni osa on hinduja.

Värjääminen

Bhutanissa värjäysaineen valmistus on kohtalaisen suurta kotiteollisuutta. Bhutanilaisissa kankaissa luonnonväreillä on suuri merkitys. Paikalliset käyttävät lehdistä saatavia värjäysaineita itsekutomiinsa materiaaleihin. Suuri osa käytettävistä värjäyskasveista kasvatetaan siemenestä ja myydään. Värjäysaineena käytettäviä kasveja ovat mm. akaasiat (Acacia), lepän sukuiset kasvit (Alnus), indigo (Indigofera), Terminalia tomentosa, Symplocos-suvun kasvit, Strobilanthes flaccidifolious, Holicia nilagirica ja Berberis nepalensis. Parkitukseen käytettäviä kasveja ovat mm. khomany-shing (Choenomeles lagenaria), kiinalainen sumakki (robtangshing, Rhus semialata), amla (Phyllanthus emblica), churoo, Cedrela tooma, Michelia champaka ja kamala (Mallotus philippinensis). Viimeksi mainitusta mm. saadaan yleisesti vaatteiden värjäykseen käytettyä punaista väriainetta (sinduri). Kurkumalla (Curcuma longa) värjätään ruokaa, katekuakaasiaa (Acacia) käytetään kankaan ja nahan värjäämiseen ja parkitsemiseen ja leipäpuihin kuuluvan Artocarpus heterophyllus -puun värillä värjätään munkkien kaavut.

Mongolia

Mongolia on Kiinan pohjoispuolella sijaitseva alue, "Sinisen taivaan maa", joka on suureksi osaksi aavikkoa ja aroa. Mongolit ovat laajalle alueelle sijoittuneita kansanheimoja. Aikanaan Tshingiskaani yhdisti paimentolaisheimoina vaeltavat mongoolit valloittajakansaksi, joiden valta suurimmillaan ulottui Keski-Aasiaan, Iraniin, Unkariin, Kiinaan... Mongoli on altailainen kieli, jonka päämurteina ovat mongolin kieli, kalmukki ja burjaatti.

Kultainen orda

"Kultainen orda" oli keskiaikainen mongolivaltakunta Siperiassa ja Itä-Euroopassa. Mongolit valtasivat Venäjän suurimman kaupungin Kievin 1240 ja hallitsivat Venäjän maata Moskovan itsenäistymiseen, vuoteen 1480 saakka.

"Kultainen orda" -nimityksen on uskottu viittaavan mongolikaanien kullanväriseen telttakupoliin; nimellä on kuitenkin monta taustaa. Kullanvärin symboli tulee muinaisesta aasialaisesta värisymbolismista, jossa musta viittaa pohjoiseen, sininen itään, punainen etelään, valkoinen länteen; keskialue on kullan- tai kellanvärinen. (kts. Kiina). Kullan-/kellan väri on keskusvallan poliittisen auktoriteetin väri ja kultaan viittaavalla maantieteellisellä nimellä oli myös poliittinen merkitys: "orda" viittaa ainoaan mahdolliseen, poliittiseen keskittymään. Tsingis-kaanin perillisiä kutsuttiin "kultaiseksi perheeksi", heillä oli alueen valta. Mongolit puolestaan kutsuivat Venäjän tsaaria "valkoiseksi tsaariksi", joka käytännössä tarkoitti "lännen tsaaria"; mongolit katsoivat Kievin alueen kuuluvan länteen.

Itse "Kultainen orda" -nimitys ei ole mongolien vaan venäläisten keksimä. Venäläiset osoittivat nimellä, että he eivät ainoastaan olleet osa Mongoli-valtakuntaa, vaan myös sen, että nimenomaan valtakunnan venäläinen osa oli olennainen (kultainen) osa valtakuntaa.

>Tiibet

Värjääminen

Rubia cordifolia -matarakasvia on käytetty mm. Tiibetin vanhoissa matoissa. Se on myös tiibetiläisten munkkien kaavun rusehtavanpunaisen värin lähde.

Tiibetiläisiin mattoihin kurkumasta (yungwa; Curcuma) saatiin raparperin (Rheum) kanssa sekoitettuna oranssinkeltaista; vaaleankeltaista saatiin Berberis -suvun marjoista. Keltasävyä ja punaista saatiin myös kalliista sahramista (Crocus sativus). Kanelin (Cinnamomum zeylanicum) lehdistä valmistettiin keltavihreää.

Myös mulperipuuta (Morus) on käytetty värjäämiseen.