Venäjä ja venäläiset - muistiinpanoja

Tämä sivu on luonnonmainen kokoelma yksittäisiä muistiinpanoja ja huomioita.

Pääpaino keräämässäni materiaalissa ei ole nyky-Venäjän väreissä, vaan olen yrittänyt kartoittaa Venäjän alueen värinkäytön ja etenkin värjäyksen historiaa ajalta, josta ei ole paljon tietoa saatavilla. Tällä sivulla, etenkin värjäyskasveja koskien, on osittain myös aikanaan Venäjän hallintoalueeseen kuuluneiden Keski-Aasian valtioiden värikasvillisuutta.

Värit yleisesti

Nykyinen Venäjän lippu on valko-sini-punaraitainen. Alunperin se tuli käyttöön Pietari Suuren aikana 1693. Vuonna 1858 Aleksanteri II muutti väreiksi mustan, valkoisen ja keltaisen, mutta Nikolai II palautti sini-valko-punaisen lipun nelisenkymmentä vuotta myöhemmin 1896. Lipun väriä mietittiin Venäjällä taas 1900-luvun alussa ja 8.7.1912 Tammerfors Nyheter kirjoitti, että kaksivuotinen toimikunta oli päätynyt Venäjän kansallislipun värejä koskevaa kysymystä pohtiessaan siihen, että keisarillisen lipun ja viirin väreiksi tulisivat musta, keltainen ja valkoinen - koska niitä pidettiin Venäjän kansallisväreinä. Musta, keltainen ja valkoinen ehti liehua vain muutaman vuoden, ennen kuin värit korvautuivat Neuvostoliiton punaisella ja keltaisella.

Väriaineet ja pigmentit

Kirjassa The Industries of Russia (1893) kerrotaan, että keinotekoisten aniliiniväriaineiden valmistus ei ollut Venäjällä kehittynyt vielä 1800-luvun loppupuolella, mutta mineraalipigmenttien valmistus oli hyvinkin kehittynyttä jo varhain. Kirjan mukaan okraa ja muita vastaavia luonnonpigmenttejä ja rautapitoisia savia esiintyy runsaasti monissa osissa Venäjää, ja niitä käytetään nykyään monissa tehtaissa seinä- ja lattiamaalien ja vastaavien muiden maalien valmistukseen.

Värjäys

Venäjän puuvillateollisuus alkoi hyvin pienimuotoisena jo 1500-luvulla, mutta teollisessa mittakaavassa puuvillan valmistus alkoi 1700-luvun alkupuolella ja vuosisadan puoliväliin tultaessa puuvillan teollinen valmistus oli jo niin runsasta, että puuvilla alkoi kylissä korvata perinteistä pellavan kudontaa. Samoihin aikoihin alettiin perustaa myös ensimmäisiä puuvillavärjäämöjä ja kankaanpainotaloja, joissa valmistettiin kuvioitua puuvillaa (kaliko).

Venäjän vireää värjäysteollisuutta kuvataan mm. jutussa Kutomateollisuus ja sen työntekijät (Viikon Kuvat 5.5.1906): "Jo ammoisina aikoina tuotettiin Volgaa pitkin kirjavaksi värjättyjä kankaita itämailta. Venäläinen talonpoika viehättyi jäljittelemään näitä ja onnistuikin, saksalaisilta oppimansa länsieuroppalaisen tekniikan avulla, valmistamaan kankaita, jotka huokeahintaisuudessa, kestävyydessä ja värikomeudessa voittivat itämaiset kilpailijansa. Tämän johdosta osat vaihtuivat: aasialaisen tuonnin sijaan tuli vienti sinne."

Tooke (1801) kuvaa Venäjän keisarikuntaa ja sen luonnonvaroja käsittelevässä kirjassaan, kuinka suuret määrät värjäykseen käytettäviä kasveja Venäjällä kasvaa, mutta niitä ei juurikaan hyödynnetä teollisessa käytössä, vaan väriaineita tilataan suurin määrin ulkomailta. Myös kirjassa The Industries of Russia (1893) kerrotaan, että väriaineita tuottavia kasveja on pyritty viljelemään Venäjän lämpimillä Aasian alueilla, mutta yrityksiä oli vähän ja niitä ei jatkettu riittävän sinnikkäästi.

Toisaalta, Tooke (1801) mainitsee tekstissään myös, kuinka venäläiset naiset värjäävät yleisesti, kuten tekevät myös "Siperian villit kansat", ja siihen käytetään kasveja, joita kasvaa heidän elinalueillaan. Kirjoituksessa Memoirs of the Wernerian Natural History Society (Edinburgh Journal of Medical Science, 1826) todetaan lyhyesti, että venäläiset ovat jo kauan käyttäneet värjäykseen niitä sieniä, jotka muuttuvat siniseksi, kun niitä leikataan. Tämä on yksi varhaisimpia mainintoja sienillä värjäämisestä.

Venäjä käsittää valtavan alueen ja useita kansoja hyvin erilaisine tapoineen ja perinteineen. Myös värjäysperinteet vaihtelevat alueesta riippuen. Georgi & Tooke (1780) kuvaavat keskiaasialaisen Buharan aluetta (nykyisten Uzbekistanin, Turkmenistanin ja Tadžikistanin valtioiden alueilla): "Värjääjät ovat enimmäkseen juutalaisia, ja joillakin heistä on myös silkkitehtaita. Parkitsijat ja värjääjät käyttävät maan pistaasipuiden äkämiä." (Vrt. väriomena, Quercus infectoria.) He myös kertovat baškiirinaisista: "Nämä työläät naiset tekevät myös eräänlaista karkeaa, kapeaa kangasta, jonka he osaavat täyttää itse valmistamallaan saippualla; ja jotkut heistä osaavat värjätä värejä."

Villan, silkin, puuvillan ja muiden tekstiilikuitujen lisäksi Venäjällä on värjätty myös turkiksia. Tooke (1801) mainitsee, että turkiskauppa on pääasiassa Moskovassa asuvien kreikkalaisten käsissä. Eläinten nahat ja turkikset toimitetaan pääasiassa parkitsemattomina Moskovaan, "jossa tavallisille tai turmeltuneille soopelinturkiksille annetaan hieno musta sävy", joka valmistetaan yhden kuvauksen mukaan sadeveden, lyijyhilseen, salmiakin, kupari- tai rautasulfaatin, kalkin, virtsan ja sinipuun (Haematoxylum campechianum), väriomenoiden (Quercus infectoria), alunan, espanjanvihreän, sumakin sekä antimonin tai lyijyvalkoisen avulla. Toisaalta, Tooke huomauttaa, että yleisimmin soopeli värjätään vain käyttämällä lyijyhilsettä, rautasulfaattia, väriomenoita (Quercus infectoria ja alunaa.

Puretus ja muu värjättävän valmistelu

Tooke (1801) kertoo, että keltalieko (kirjassa Lycopodium complanatum; nykyään Diphasiastrum complanatum) kasvaa runsaana soisissa mäntymetsissä Volgan vartta ympäröivillä alueilla ja tunnetaan nimellä selenitza. Hän kuvaa lankojen esikäsittelyä: keltalieko jauhetaan ja siitä tehdään jauhojen kanssa hapanta kvassia (jota Tooken mukaan käytetään lähes kaikkien värien valmistuksessa). Värjättävää villalankaa liotetaan yön yli tai kauemmin, sitten se huuhdellaan ja kuivataan. Lankoihin tulee kellertävä sävy ja "se imee muut värit paremmin ja kestävämmin." Hän kommentoi myös, että ihmiset, jotka eivät tunne alunaa, käyttävät pääasiassa keltaliekoa puretukseen kaikkien värien kanssa. Jotkut lisäävät liekoliemeen myös hieman värihernettä (Genista tinctoria).

Tooken mukaan mordvalaiset, tšuvassit ja tataarit käyttävät villan valmisteluun joskus "keltaisia kevätkukkia" (kirjan Adonis verna viitannee kevätruusuleinikkiin, Adonis vernalis) tai koiruohoa (Artemisia absinthium), johon lisättiin vähän värihernettä (Genista tinctoria).

Musta

Granaattiomenan (Punica granatum) kuoret ovat yksi vuoden 1872 Polyteknisen näyttelyn luettelossa listatuista alueen väriaineista; se on luetteloitu nimellä narpuc’. Kuvauksen mukaan sitä tuodaan suuria määriä Namanganista ja käytetään mustan värjäämiseen. Myös Schuyler toistaa tämän Turkmenistanin matkakertomuksessaan (1876). Maailmannäyttelyn 1893 Venäjän osaston katalogissa mainitaan anarpust’, granaattiomenapuun kuori, jota käytetään puretusaineena mustan värjäämisessä.

Myös Aasiassa kasvavan pistaasipuun (Pistacia chinensis subsp. integerrima) lehdissä kasvavat äkämät (buzgunch) ovat yksi vuoden 1872 Polyteknisen näyttelyn luettelossa listatuista alueen kasviaineista; kuvauksen mukaan niitä käytetään parkkiaineena. Myös Schuyler mainitsee ne (buzguntch) Turkmenistanin matkakertomuksessaan (1876). Maailmannäyttelyn 1893 Venäjän osaston katalogissa se tunnetaan nimellä galy buzgunch.

Siperian Altain värikasveja käsittelevän kirjan (Королюк, 2003) mukaan rautalisä koivun (Betula) kuoresta keitetystä liemestä tekee villasta ruskeanmustaa.

Punainen

P. S. Pallas (1800) mainitsee krappijuurten (Rubia tinctorum) hankintapaikoiksi Persian ja Terekin (Venäjän keisarikunnan hallintoalue Pohjois-Kaukasian itäosassa, Kaspianmeren rannalla). Tooken (1801) kuvaa matkakertomuksessaan, kuinka krappiesiintymiä (Rubia tinctorum) on Oka-joen rannoilla, lähellä Rjasania ja Arsamasia, Volgan reunamilla, Sysranin ja Saratofin rajoilla sekä suurina määrinä ja erittäin hyvälaatuisina Samaran ympäristössä, Tauridassa, Terekin varrella ja useilla Kaukasian hallintoalueilla. Hänen mukaansa krappia (Rubia tinctorum) ei viljellä tarpeeksi Venäjän värjäämöjen tarpeisiin, mutta Terekin alueilla Kuran ja Kuman varrella sitä kerätään huomattavan runsaasti. Kirjassa The Industries of Russia (1893) kerrotaan, että 1840- ja 60-luvuilla krappijuurten (Rubia tinctorum viljely ja vienti Kaukasukselta ja erityisesti Derbentistä muodosti yhden Venäjän teollisuudenaloista.

Tooke (1801) mainitsee Donin kasakoiden tunteman marioni-kasvin, johon on viitannut nimellä Cruciata palustris maxima. Todennäköisesti tämä tarkoittaa rantamataraa (Galium palustre) tai (maxima-nimestä päätellen) isorantamataraa (Galium elongatum). Saman kirjan kappaleessa Dye Houses (s. 319-323) sivuhuomautuksessa sanan marioni sekä nimien wild-madder ja krap kerrotaan viittaavan saksanmataraan (Galium mollugo) tai värimarattiin (Asperula tinctoria), joilla Tooke mainitsee värjättävän syviä punaisia sävyjä. Hän kuvaa väriaineen valmistuksen (karkea suomennos):

"Villikrappi" survotaan, kuten useimmat kasvit, puisissa morttelissa tai jauhetaan jauheeksi käsimyllyissä, tehdään paksuksi velliksi vedellä ja annetaan seistä koko yön lämpimässä uunissa. Seuraavana päivänä lisätään vettä vellin laimentamiseksi, ja krappi keitetään voimakkaasti. Jotkut liottavat värin kirkastamiseksi ensin värjäysvedessä nuorta tammen tai koivun kuorta, mutta tschuvaschit käyttävät vain vettä. Kun seos on tarpeeksi punainen, he värjäävät villansa kolme tai neljä kertaa tai useammin; ensin haaleassa vedessä, mutta viimeisen kerran keittämällä, antaen sen kuivua jokaisen värjäyskerran jälkeen. Kun väri on tarpeeksi voimakas, lanka pestään joessa ja kuivataan. Lisäämällä ranta-alpia (Lysimachia vulgaris), liuskaläätettä (Serratula tinctoria), värihernettä (Genista tinctoria) tai huopaohdaketta (Cirsium heterophyllum) väri on kirkkaampi ja miellyttävämpi. Hienoimman tinktuuran antaa se mustanpunainen jauhe, joka erottuu ensin juuresta varovasti survottaessa, joka on juuren värjäävä kuori.

Palmstruchin kasvikirjassa (1803) kerrotaan, että Venäjällä käytetään saksanmataraa (Galium mollugo) ja värimarattia (Asperula tinctoria) värjäykseen, ja kuvaa prosessin hyvin samalla tavalla kuin Tooke (niin samalla, että on hyvin mahdollista, että tieto on tullut Tookelta); hän ei mainitse tschuvascheja, mutta mainitsee tuhkan käytön, jota Tooke ei mainitse: "Laimennusvedessä jotkut keittävät ensin hieman nuorta tammen tai koivun kuorta, toiset taas hieman tuhkaa, joka kirkastuttaa väriä." Palmstruchin ohjeessa myös lanka "kastetaan" väriliemeen kahdesta kuuteen kertaa, kun Tooke puhuu moneen kertaan värjäämisestä.

Muita Venäjällä kasvavia punaista tuottavia kasveja ovat mm. ahomatara (Galium boreale), mäkimeirami (Origanum vulgare; duschitza душица), jota Tooken mukaan käytetään kirkkaan syvänpunaisen (bright crimson) värjäämiseen, sekä villiminttu (Mentha arvensis). Mäkimeirami (Origanum vulgare) mainitaan myös Uljanovskin alueen värikasveja käsittelevässä kirjassa (Благовещенский, 1953), jonka alussa se mainitaan helakanpunaisen väriaineen lähteenä.

Tooke kommentoi, että samanlaisen, mutta kestävämmän värin antaa puolankokenilli (Porphyrophora polonica), jota "esimerkiksi Samaran naiset käyttävät". Kokenilli (asil’ren’) mainitaan vuoden 1872 Polyteknisen näyttelyn luettelossa. Näyttelykuvauksen mukaan sitä tuodaan Buharasta; Tashkentin ympäristössä sitä löytyy keväisin saarnen uusilta lehdiltä, mutta paikallisten ei tiedetä käyttävän sitä. Schuyler toistaa Turkmenistanin matkakertomuksessaan (1876) saman. Näissä kahdessa dokumentissa ei määritellä, mistä kokenilli- tai kermeslajista on kysymys.

Venäjälle turkinpunaista tuotiin alunperin Buharasta (Uzbekistanin eteläosassa) ja Persiasta (nykyisen Iranin alueella), mutta kun sen kysyntä oli niin suurta, buharalaiset ja persialaiset perustivat Astrahaniin, Kazaniin ja Viatkaan useita manufaktuureja, joissa alettiin valmistaa turkinpunaista. Tekstissä Remarks made on a Journey through the Southern Provinces of the Russian Empire in the Years 1793 and 1794 P. S. Pallas kuvaa Astrakhanin lähettyviltä "erään valmistusprosessin, jolla on huomattava merkitys tälle maalle, mutta joka on pitkään pysynyt salaisuutena". Kolmiviikkoisen prosessin kuvailu muistuttaa turkinpunaisen valmistusohjetta: "Tietty määrä puuvillalankaa valmistellaan yleensä värjäämistä varten lauantaisin seuraavalla tavalla: Se liotetaan ensin kalanrasvassa, joka on aiemmin kyllästetty soodan suolaliuoksella, jota kutsutaan Kalakariksi; tässä tilassa se jätetään kasaan seuraavaan maanantaihin asti, jona aikana se kuumenee huomattavan kuumaksi. Maanantaina lanka huuhdellaan, kuivataan ja upotetaan uudelleen rasvaemulsioon; ja tiistaina tämä prosessi toistetaan kolmannen kerran, minkä jälkeen se ripustetaan kuivumaan. Viikon neljänä seuraavana päivänä se liotetaan toistuvasti uuteen Kalakar-liuokseen." Tämän jälkeen kuvataan langan värjäys oliivinvihreäksi fustiikilla (peruukkipensas, Cotinus coggyria). Kuivaamisen, pesemisen ja toisen kuivaamisen jälkeen se värjätään punaiseksi krapilla (Rubia tinctorum): krappia otetaan saman verran kuin värjättävä materiaali painaa (tai hieman vähemmän) ja se keitetään veressä. Kun väriliemi on keitetty, lanka upotetaan valmisteeseen ja annetaan kiehua liemen kanssa. Värjäämisen jälkeen lanka upotetaan emäksistä lientä sisältäviin ruukkuihin ja annetaan kiehua hiljalleen, samalla kun yli kiehuva ja astian reunaan kiinnitettyä pientä kourua pitkin pois valuva neste korvataan jatkuvasti uudella soodaliuoksella. Lopulta lanka vielä pestään ja kuivataan. Pallas huomauttaa: "Väitetään, että turkkilaiset päättävät prosessinsa liottamalla värjättyä lankaa uudelleen öljyssä antaakseen sille kauniimman värin ja kiillon sekä lisätäkseen sen painoa: tässä tilassa se puristetaan ja annetaan kuivua. He käyttävät yleisesti oliiviöljyä kalanrasvan sijaan, mutta yleensä kaikki öljyt tai nestemäiset rasvat, jotka muodostavat saippuamaisen massan soodaliuoksen kanssa, sopivat tähän värjäysprosessiin." Pallas huomauttaa myös, että peruukkipensaan (Cotinus coggyria) lehdet tuodaan Kizljarista (kaupunki Kaukasiassa Dagestanin pohjoisosassa lähellä Tšetšenian rajaa), ja ilman sitä väristä tulee vaaleaa punaista, eikä lainkaan kestävää. Hyvin samanlaisen (joskin yksityiskohdiltaan eroavan) prosessin kertoo Tooke (1801) Venäjän keisarikuntaa ja sen luonnonvaroja kuvailevassa kirjassaan; hänen kuvailunsa löytyy turkinpunaisen -sivulta.

Sininen

Tooken (1801) mukaan tärkein sinisen ja vihreän värjäykseen käytettävä kasvi oli väri-indigo (Indigofera tinctoria) ja sen jälkeen värimorsinko (Isatis tinctoria), joita molempia Venäjä ostaa vuosittain huomattavan määrän. Tooke kommentoi, että Venäjän olisi järkevää alkaa viljellä värimorsinkoa (Isatis tinctoria), muun muassa siksi, että sille olisi monin paikoin otolliset kasvuolosuhteet: värimorsinko (Isatis tinctoria) kasvaa villinä Volgan rannalla Sysranin lähellä, Pensan ympäristössä, Omskin lähellä Siperiassa, ja runsaana Ukrainassa ja Mosdokin alueella. Tooke nimeää myös värimorsingon muunnoksen, alepponmorsingon (Isatis lusitanica), jonka kertoo kasvavan mittavasti Okan, Suran ja Volgan varrella. Värjäyslaitoksia koskevassa luvussa hän huomauttaa, ettei kotona tehtävässä värjäyksessä käytetä sinistä, paitsi alueilla, joissa värimorsinko (Isatis tinctoria) kasvaa villinä.

Venäjällä on viljelty indigokasveja, mutta on vaikea löytää tietoa siitä, mitä lajeja ja missä määrin. Tooken (1801) mukaan Pensan, Saratofin ja Voronetsin kuvernmenteissa on suuria värimorsinkoviljelmiä (Isatis tinctoria). Finlands Allmänna Tidning kirjoittaa vuonna 1836, että Kaukasuksen eteläpuolisissa maakunnissa on tehty onnistuneita viljelyitä "kiinalaisella indigolla" (Polygonum tinctorium), minkä vuoksi viljelykokeiluita aiotaan jatkaa myös Venäjän keski- ja eteläosissa.

Vihreä

Tooken (1801) mukaan vihreää valmistetaan värjäämällä indigolla (Indigofera) tai värimorsingolla (Isatis tinctoria) ensin siniseksi värjätty kangas tai lanka huopaohdakkeella (Cirsium heterophyllum) tai muilla keltaisilla kasveilla. Hän mainitsee myös, että viitakastikalla (Calamagrostis canescens; mietlika) on värjätty alunapuretuksella syvän vihreää ja korpipaatsamalla (Frangula alnus; kruschina) kellertävän vihreää. Julkaisussa Time's Telescope (1824) mainitaan, että Venäjällä nokkosen (Urtica sp.) lehdistä valmistetaan vihreää väriainetta ja tapa on ilmeisesti ollut yleinen talonpoikaisväestön keskuudessa, vaikka Palmstruchin kasvikirjassa (1803) toisen osan täydennysliitteessä on huomautus (karkea suomennos): Moskovassa Kalugin on keksinyt keinon värjätä nokkosilla (Urtica sp.) tummanvihreäksi, mistä hän sai palkkioksi 500 ruplaa.

Siperian Altain värikasveja käsittelevän kirjan (Королюк, 2003) mukaan rautalisä koivun (Betula) kuoresta keitetystä liemestä tekee silkistä ja puuvillasta likaisenvihreää.

Uljanovskin alueen värikasveja käsittelevässä kirjassa (Благовещенский, 1953) mainitaan lyhyesti, että lehtopähkämön (Stachys sylvatica) lehdet tuottavat vihreää väriainetta.

Keltainen

Tooke (1801) nimeää keltasauramon kukat (Cota tinctoria; joita joissakin paikoissa kutsutaan nimellä pupavka), väriherneen (Genista tinctoria) ja liuskaläätteen (Serratula tinctoria, venäjäksi serpucha) yleisiksi värjäyskasveiksi. Hän kertoo, että koivun (Betula) lehdillä on värjätty keltaista ja syvän keltaisen värjäykseen on käytetty tummarusokkia (Bidens tripartita); Uljanovskin alueen värikasveja käsittelevässä kirjassa (Благовещенский, 1953) tummarusokki mainitaan myös oranssin värin lähteenä. Hän mainitsee myös keltaliekon (Diphasiastrum complanatum), koiruohon (Artemisia absinthium) ja väriherneen (Genista tinctoria); niillä kaikilla voidaan värjätä keltaista, mutta Tooke on kirjoittanut pääasiassa niiden puretusaineen kaltaisesta käytöstä.

Tooke (1801) kertoo, että sahramia (Crocus sativus) käytetään sekä värjäykseen että lääkkeenä, ja että se on tuontitavaraa, vaikka sitä kasvaa villinä Terekin ympäristössä, Voronezhin ja Dnipron (kirjassa Ekatarinoslaf) alueella. Hänen mukaansa saflorin (Carthamus tinctorius) käyttö on melkein yhtä yleistä kuin sahramin: silkkivärjärit käyttävät sitä "ihonvärin" ja ruusunvärien värjäykseen. Tooke ihmettelee myös sen maahantuontia ja luettelee paikkoja, joissa kasvia voisi aivan hyvin itsekin viljellä.

Tooke todennäköisesti viittaa nimellä water-burdock ranta-alpiin (Lysimachia vulgaris); hänen mukaansa kasvi värjää alunan kanssa keitettynä kaunista syvää keltaista, joka muuttuu kirkkaammaksi, jos liemeen lisätään pieni määrä saksanmataran (Galium mollugo) tai värimaratin (Asperula tinctoria) juurta. Hän mainitsee keltaisen värin lähteenä myös "yleisen puutarhakukan", samettikukan (Tagetes).

Keltaista on värjätty huopaohdakkeella (Cirsium heterophyllum).

Kevätruusuleinikin (Adonis vernalis) sekä nokkosen (Urtica sp.) juurista on Venäjällä valmistettu keltaista värjäysainetta. Nokkosen juurilla on värjätty myös kiirastorstaisin kananmunia keltaiseksi.

Siperian Altain värikasveja käsittelevässa kirjassa (Королюк, 2003 on vanha värjäyskuvaus artikkelista "Talonpoikien arkielämää Itä-Siperiassa" (Щукин Н. Быт крестьян Восточной Сибири. Журнал Министерства внутренних дел. 1859. Ч. 34. Кн. 2. С. 52; alkuperäistä artikkelia en ole löytänyt): "Koivun (Betula) kuorta kerättiin keväällä, kun mahla virtasi; se kuivattiin talon lähellä olevilla laudoilla. Kun jokin piti värjätä, kuori laitettiin valurautakattilaan, täytettiin vedellä ja laitettiin lämmityksen jälkeen uuniin iltaan asti; sitten koko jäähtynyt hauduke siivilöitiin siivilän läpi suureen valurautakattilaan, ja kangas laitettiin siihen. Seuraavana päivänä, lämmityksen jälkeen, valurautakattila, jossa oli kangas koivuhaudukkeessa, laitettiin uuniin "höyrystymään" värjäystä varten." "Kuivattua, murskattua koivun kuorta fermentoitiin ammeissa, lisättiin keltamehua [liekoa?] ja kankaita värjättiin haudukkeessa, joka sai punaisen kalikon värin." Kirjassa on myös huomautus, että "tutkimus ei ole vahvistanut tätä reseptiä".

Uljanovskin alueen värikasveja käsittelevässä kirjassa (Благовещенский, 1953) kerrotaan, että mustapoppelin (Populus nigra) silmuista saa keltaista väriainetta. Siperian Altain värikasveja käsittelevässä kirjassa (Королюк, 2003) mainitaan vain lyhyesti, että haavalla (Populus tremula) voi värjätä villaa keltaiseksi.

Siperian Altain värikasveja käsittelevässä kirjassa (Королюк, 2003) kerrotaan, että väriherne kasvaa myös Kaukasuksella, jossa sitä käytetään värjäyskasvina (Karabahissa sitä käytetään kestävänä keltaisena väriaineena mattojen valmistuksessa). Kirjassa samassa kohdassa mainitaan eurooppalaisen pensasväriherneen (Genista tinctoria) lisäksi sekä siperialainen lajike, Genista sibirica). Kirjassa siteerataan talonpoikaisia valkaisu ja värjäystapoja esittelevää kirjaa [Иванов-Даль. Беление и крашение в крестьянском хозяйстве. М., 1926. 64 с. S. 17], jossa värjäys kuvataan näin (raakasuomennos): "Silputtua värihernettä lisätään kvassiin ja keitetään valkaistun langan kanssa, minkä jälkeen sitä annetaan seistä 2–3 päivää. Sitten se siivilöidään ja lanka liotetaan alunassa: aluna liuotetaan suoraan kvassiin – 400 g (1 pauna) kvass-ämpärillistä kohden. Näin saatua tahnaa hierotaan käsin kuituun, kunnes haluttu väri on saavutettu." Pensasväriherne mainitaan myös Uljanovskin alueen värikasveja käsittelevässä kirjassa (Благовещенский, 1953) mainitaan, että esimerkiksi Azerbaidžanissa siitä saatuja väriaineita käytetään laajalti mattojen valmistuksessa.

Oranssi

Uljanovskin alueen värikasveja käsittelevässä kirjassa (Благовещенский, 1953) tummarusokki (Bidens tripartita) mainitaan kirkkaan oranssin värin lähteenä.