Suomalaiset

Huom.! Sivun teksti on huomattavan keskeneräinen ja muistiinpanomainen. Päivitän sivun kokonaisuudeksi sen jälkeen, kun kirjani Hallavasta ruosteenkarvaan - Värit Suomessa on ilmestynyt (toivoakseni vuonna 2027).

värit yleisesti
väriaineet ja pigmentit
pukeutuminen ja värjäys
ehostus, kosmetiikka

Värit yleisesti

Monien värien merkitys on peritty läntisestä kulttuurista. Suomessa ei ole ollut kovin omalaatuista värikulttuuria, vaan värikulttuuriperimä on tullut meille tapakulttuuriin pääosin lännestä.

Tosin Suomi sijoitti itsensä värin maailmankartalle jo varsin varhain. Suomalaissyntyinen tähtitieteilijä Sigfrid Forsius (syntyi 1500-luvulla, kuoli 1624 tai 1637) oli varsin kiihkeäluontoinen - ei välttämättä uskonnollisesti - kirkonmies, jonka tie kulkeutui Uppsalan astronomian professuurista (1603) tukholmalaiseksi papiksi (1619) ja lopulta astrologisisten ennustusten tekemisestä syytetty Forsius lähetettiin takamaille, Tammisaaren kirkkoherraksi vuonna 1621. Forsiuksen värijärjestelmää (teoksessa Physica 1611) pidetään ensimmäisenä kolmiulotteiseen esitykseen pyrkivänä väriympyränä ja sen sanotaan viittoittaneen laajalti tietä modernille värikäsitykselle. Mm. John Cage mainitsee kirjoissaan Forsiuksen ruotsalaisena (Ruotsi-Suomen aikaahan tuolloin elettiin, eikä Suomea sellaisenaan edes ollut olemassa), mutta monet muut lähteet mainitsevat suosiolla Forsiuksen suomalaiseksi.

Muitakin yrittäjiä värijärjestelmien kehittämiseen on ollut - mm. Teuvalla vuonna 1931 perustetun väri- ja lakkatehtaan (Syrénin Tehtaat Osakeyhtiö) omistaja Otto Syrén. 1950-luvun alkupuolella Syrén yritti saada standardisoiduksi suomalaiseksi värijärjestelmäksi itse kehittämäänsä värikarttaa/sävystöä. Hanke kuitenkin hautautui ja yhtiön toiminta muutenkin loppui parinkymmenen vuoden sisällä.

Sanana väri on lainaa lännestä (ruotsin färg), pitkään värillisyyttä merkitsi karvaisuus. Esimerkiksi ruohonvärinen kääntyi vanhalle kielelle ruohoncarwainen.

Sininen ja valkoinen

Suomessa erityistä symboliikkaa on sinisellä ja valkoisella, lipun väreillä. Suomalaisille sinivalkoinen on usein - ainakin mielikuvissa - laadun ja kotimaisuuden tae.

Musta

Musta esiintyy nykykirjoitusasussaan jo Henrik Florinuksen latinalais-ruotsalais-suomalainen sanakirjassa Nomenclatura Rerum brevissima Latino-Sveco-Finnonica v. 1678 (latinalainen vastine niger, ater). Lisäksi teoksessa mainitaan myös mustan woipa / tumman carwainen (latinalainen vastine pullus).

Nykyään musta on suruväri ja hautajaisväri, mutta myös virallinen väri (miesten puvut jne.).

Harmaa

Henrik Florinuksen latinalais-ruotsalais-suomalainen sanakirjassa Nomenclatura Rerum brevissima Latino-Sveco-Finnonica v. 1678 tunnetaan harma ja myös sinisenharma.

Valkoinen

Henrik Florinuksen latinalais-ruotsalais-suomalainen sanakirja Nomenclatura Rerum brevissima Latino-Sveco-Finnonica v. 1678 tarjoaa valkoisiksi sävyiksi mm. walkia kiiltävä (lat. candidus) ja nijn walkia kuin riesca (lacteus).

Nykyään valkoinen on puhtauden väri, yleinen hää- ja kasteväri. Valkoinen morsian ei tosin ollut kovin tuttu näky Suomessa vielä 1800-luvun lopulla. Valkoiset hääpuvut ovat tosin yleistyneet Suomessa vasta 1900-luvun alkupuolella. Siihen saakka morsian pukeutui yleensä vain parhaimpiinsa. Myös ripille pääsijät peittyvät nykyään albaan, mutta vielä puoli vuosisataa sitten yleinen kirkollinen juhlaväri oli musta - vakava seremoniaväri.

Punainen

Punainen esiintyy nykykirjoitusasussaan jo Henrik Florinuksen latinalais-ruotsalais-suomalainen sanakirjassa Nomenclatura Rerum brevissima Latino-Sveco-Finnonica v. 1678 (latinalainen vastine ruber). Latinan rubicundus kääntyy samassa teoksessa muotoon aiwan punainen.

Punaisella ei sellaisenaan ole suurta merkitystä tapakulttuurina, mutta - luterilaisena perintönäkö? - monet suhtautuvat punaiseen varoen. Mm. punainen morsiuspuku voi olla käsittämätön ilmestys jollekin. Punaista pidetään myös iloisena ja voimakkaana värinä, joten siihen pukeutuminen esim. hautajaisissa voi olla epäsopivaa - toisin kuin mm. siniseen pukeutuminen.

Punainen liitetään myös vahvasti työväen aatteeseen ja etenkin vanhemmalle sukupolvelle punainen symbolisoituu voimakkaasti entiseen Neuvostoliittoon, sosialismiin ja kommunismiin. "Kesäk. 7 p, 1897 pidetyllä työväen kävelyretkellä Helsingissä oli punaväri ensi kerran käytännössä," kertoo punalippujen käytöstä Työväen kalenteri 3, 1910.

Sininen

Sininen esiintyy nykykirjoitusasussaan jo Henrik Florinuksen latinalais-ruotsalais-suomalainen sanakirjassa Nomenclatura Rerum brevissima Latino-Sveco-Finnonica v. 1678.

Vihreä

Henrik Florinuksen latinalais-ruotsalais-suomalainen sanakirja Nomenclatura Rerum brevissima Latino-Sveco-Finnonica v. 1678 tarjoaa vihreiksi sävyiksi mm. wiherjäinen ja ruohoncarwainen (viridis).

Keltainen

Henrik Florinuksen latinalais-ruotsalais-suomalainen sanakirjassa Nomenclatura Rerum brevissima Latino-Sveco-Finnonica v. 1678 tunnetaan keldainen.

Violetti, purppura

Violetti oli suomenkielessä pitkään vieras sana. Vielä 1900-luvun puolenvälin jälkeenkin - ja joskus edelleenkin - sinipunainen on tutumpi kuin violetti. Esimerkiksi Elsa Beskown satukirja Tant Grön, Tant Brun och Tant Gredelin on käännetty suomeksi nimellä Täti Vihreä, Täti Ruskea ja Täti Sinipunainen (suomentaja Eila Kivikk'aho, 1921) ja samalla nimellä kirja tullaan varmaan tuntemaankin. Mutta esim. 1980-luvulla valmistettuihin opetusdiasarjoihin nimi on jo suomennettu uudelleen: Tädit Vihreä, Ruskea ja Violetti. Kansankielessä violettia on kutsuttu gretliiniksi, kretliiniksi, kretuliiniksi... mikä puolestaan on nykysuomalaisille melko tuntematon. Pentti Lempiäisen mukaan sana on laina ruotsinkielestä (vrt. Tant Gredelin), minne se on tullut ranskan kielen pellavanharmaata tarkoittavista sanoista gris de lin.

Purppura on sen sijaan kääntynyt suomenkieleen jo aiemminkin - johtuen sen yhteyksistä Raamattuun. Henrik Florinuksen latinalais-ruotsalais-suomalainen sanakirjassa Nomenclatura Rerum brevissima Latino-Sveco-Finnonica v. 1678 tunnetaan purpuran carwainen (latinan vastine purpureus). Suomessa puhutaan myös purppuranpunaisesta, joten luultavimmin purppura on kauemmin merkinnyt punaista väriä kuin mitään sinipunaiseen viittaavaa.

Oranssi

Oranssi on ollut pitkään suomalaisille aika vieras väri - väri on toki ollut olemassa, mutta oranssi on sanana melko uusi. Oranssi ei ollut vielä 1900-luvun alkupuolella ns. kansankielen sana. Vielä esim. 1973 englanti-suomi suursanakirjassa väri orange oli käännetty appelsiininkeltaiseksi. Cannelinin sanakirjoissa vuosilta 1908 ja 1912 puolestaan oranssi merkitsee vain appelsiinia. Viljasen Värien sommittelu -kirjassa vuodelta 1911 puhutaan punakeltaisesta ja keltapunaisesta: Vieraskielisellä nimityksellä nimitetään kumpaakin oranssiksi *), koska ne ovat tunnetun hedelmän (=appelsinin) kuoren värinä. *) Jotkut väritieteilijät eivät tätä nimitystä keltapunaiselle lainkaan hyväksy, vaan nimittävät sitä sarlakaksi (= Scharlach).

Ruskea

Henrik Florinuksen latinalais-ruotsalais-suomalainen sanakirjassa Nomenclatura Rerum brevissima Latino-Sveco-Finnonica v. 1678 tunnetaan ruskia, punaisen bruuni ja mustanbruuni.

Väriaineet ja pigmentit

Suomi oli kauan jakautunut hyvinkin erilaisiin kulttuurialueisiin. Pari sataa vuotta sitten säätyläiskodeissa elettiin melko samanlaista elämää paikkakunnasta huolimatta - eurooppalaiset vaikutteet levisivät ensin sinne. Pääosin maassa kuitenkin asusti rahvasta, joka matki säätyläisiä silloin kuin saattoi. Ruoka ja muu elämiseen tarvittava - ja itse elämä - oli kuitenkin aina tärkeintä. Värit olivat ylimääräistä, joihin kiinnitettiin huomiota, kun muu oli kunnossa. Esineympäristön värit olivat ylimääräistä, joihin kiinnitettiin huomiota, kun muu oli kunnossa.

Maalareita Suomesta löytyi jo 1300-luvulta - Turun tuomiokirkon suuren tilikirjan mukaan ensimmäinen Suomen virallinen rekisteröitynyt maalari oli Konrad Pikter (1336). Seuraava merkintä maalarista on vuodelta 1347. Turussa vahvistettiin maalareiden, puuseppien ja lasiseppien ammattikunta vuonna 1633, mutta reilut sata vuotta myöhemmin, 1784 maalarit perustivat oman ammattikuntansa. Ammattikuntalaitos toimi vuoteen 1869 saakka.

Suomi oli kauan Euroopan takamaa (myös) maalien suhteen. "Maalausmuodit" ja varsinaiset maaliaineet tulivat - kuten lähes kaikki muutkin vaikutteet - ulkomailta. Sotien (mm. Pommerin sota) yhteydessä suomalaisilla oli enemmän kanssakäymistä saksalaisten kanssa - sieltä Suomeen tulivat (käsityöläisten mukana) mm. kobolttisininen ja ultramariini.

Maalauksella oli aluksi hyötytarkoitus, mutta myöhemmin myös esteettistä tarkoitusta. Esimerkiksi arkut maalattiin aluksi sen vuoksi, jotta niissä oleva raudoitus ei ruostuisi. 1700-luvun loppupuolella arkut maalattiin pääasiassa koristelun vuoksi: värejä olivat mm. harmaanvihreä, vihertävänsininen ja ruskea. 1800-luvulla lisäksi tulivat tummansininen ja vihreä. Etenkin Etelä-Pohjanmaalla oli punaisella, keltaisella ja mustalla ootrattuja arkkuja - maalilla luultavasti tavoiteltiin pääasiassa jalopuiden sävyjä. Yksivärisissäkin arkuissa koristelu saattoi olla kannen sisäpuolella.

Seinämaalista tuli tärkeä puunsuoja-aine, kun seinät alettiin piiluta sileäksi ulkopuoleltakin 1600-luvulla. Seiniin levitettiin suojaksi mm. suolavettä, lipeää, häränverta, tervaa ja virtsaa... Varsinaisista maaliaineista yleisiä olivat kelta- ja punamulta. Tavallisissa maalaisrakennuksissa maalaamista pidettiin turhuutena. Takala kertoo 'Suomen väriteollisuus' -kirjassaan näin: Vanhin puupintojen ulkomaalauksesta kertova tieto on vuodelta 1591. C.J. Gardbergin artikkelissa kirjassa "Väri ja maisema" vuodelta 1964 mainitaan, että Juhana III määräsi voutinsa maalaamaan Yläneen kartanon päärakennuksen. On oletettu, että kyseessä oli jonkinmoinen punainen vesimaali. [...] Juhana III oli aiemmin vuonna 1573 kirjoittanut maalari Anders Larssonille ohjeet Tukholman linnan lautakaton maaluksesta. Puhtaita keittomaaleja ei Takalan mukaan kuitenkaan esiintynyt vielä 1700-luvullakaan; niihin lisättiin aina jotain sitovaa ainetta, kuten tervaa, pihkaa tai ehkä pellavaöljyä. Vuoden 1904 Suomen Teollisuuslehden Rakentaja -liite nostaa esiin myös veren yhtenä kalkkimaalin kestävyyden parantajana...

Huonekalujen maalaaminen yleistyi 1700-luvulla, mutta jonkinverran niitä maalattiin jo 1600-luvulla. Tavallisimmat värit olivat punaruskea, punainen, sininen ja vihreä. 1700-luvun lopulla Tornionjokilaakso oli omaleimainen alue: huonekalut maalattiin säätyläiskotien esikuvan mukaan renessanssin värein punaisella, sinisellä ja keltaisella. Saman vuosisadan lopulla maan länsiosien huonekaluissa yleistyivät kustavilaiset värit: helmenharmaa ja sinivihreä. Pohjois-Satakunnassa ja Pohjanmaan rannikolla kirkkoreet maalattiin punaisiksi. 1800-luvun alkupuolella Pohjois-Satakunnassa käytettiin punakeltaisia kirkkovakkoja, Pohjois-Hämeessä sinivihreitä. Herännäisyydellä oli negatiivinen vaikutus koristemaalaukseen ja maalaukseen yleensäkin.

Suomalainen kemianteollisuus alkoi kehittyä todenteolla vasta 1880-luvulla, vaikka tiedetään, että viimeistään jo 1840-luvulla maassa toimi vähintään yksi maalitehdas. Suomen ensimmäisen värikaupan perusti maalarimestari Frans J. Holmgren vuonna 1873 Helsinkiin. Muutamia vuosia myöhemmin Holmgren perusti Uunisaarelle Helsingin edustalle maalitehtaan, jonka toiminta alkoi pienenä, mutta kasvoi aikojen saatossa yhä suuremmaksi. Suomalainen Väri- & Vernissa-Tehdas Osakeyhtiöllä oli jo vuonna 1900 haaraosastot mm. Turussa ja Viipurissa (ja anekdoottina mainittakoon yhtiön kaksi telefooninumeroa, jotka olivat 85 ja 285) ja ennen toista maailman sotaa sen arvellaan olleen suomalaisista maaliliikkeistä suurin.

Holmgrenin jälkeen myös muut uskaltautuivat yrittämään maalitehtailijan uraa. Uranuurtajista mainittakoon muutama. Frans Höijer'in Väkiviina-, Lakka- ja Pulituuri-Osakeyhtiö (1886, nimi vuodelta 1890 sen muututtua osakeyhtiöksi, Frans Höijers Spirit-, Lack- och Polityr-Aktiebolag) oli Suomen ensimmäinen lakkavalmistaja. Lakkaa saikin monenlaista; vuoden 1900 mainoksen mukaan ruunia, keltaista, punaista, valkoista mustaa erikseen suutareja varten ja mustaa puuseppiä varten; kulta- nahkalakkaa ja etikettilakkaa; hienoa kirjelakkaa, konttorilakkaa, postilakkaa, pakettilakkaa, säkkilakkaa - ja astialakkaa oluttehtaita ja viinapolttimoja varten.

Vuonna 1886 aloitti toimintansa myös Sanduddin Tehdas Osakeyhtiö (tuolloin vielä Tapetti-, Väri-, Vernissa-, Lakka- ja Kem. tekn. tehtaat), joka aloitti toimintansa painamalla tapetteja, mutta laajensi pian - ensimmäisenä Suomessa - perustamalla kopaalisulattamon ja vernissakeittämön vuonna 1894. Neljä vuotta myöhemmin tehdas laajeni edelleen väritehtaaksi ja erikoistui eritoten tapettivärien valmistukseen ja pari vuotta sen jälkeen tehdas alkoi valmistaa myös kivipainovärejä. Suomalaiset maalitehtaat joutuivat pitkälle 1900-luvulle vakuuttelemaan tuotteidensa olevan "ulkomaalaisen veroisia", mutta ilmeisesti tapettimaalit otettiin hyvin vastaan ja niitä vietiin myös mm. Englantiin ja Venäjälle. Vuosikymmenten kuluessa tuotanto laajeni hyvin laajaksi.

Tapeteista sai alkunsa myös Tampereen Tapettitehtaan Osakeyhtiö (perustettaessa 1892 Tammerfors Tapetfabriks Aktiebolag) ja sitä seurannut D. Winter & Co. Osakeyhtiö (1907), joka valmisti aluksi lakkoja ja värejä valmistamiaan tapetteja varten - vuonna 1909 se oli pohjoismaiden suurin tapettitehdas. Winterin tapetinvalmistusuran loppu alkoi Venäjän vallankumouksesta, joka supisti tapettivientiä - olihan Venäjä ollut tärkein vientimaa (ja esim. 1914 Winterin tuotannosta 65% meni vientiin), joten pian toiminta alkoi painottua maalituotteiden valmistukseen. Yhtiö osasi markkinoida itseänsä ja tuotteitansa tehokkaasi ja piti hyvän kilpailuasemansa ostamalla pienempiä kilpailijoitaan pois. Niin kävi lopulta sille itselleenkin: yhtiö sulautettiin vuonna 1986 Teknos Oy:hyn.

Vuonna 1896 perustetun Helsingfors Färg- och Fernissfabrik / Helsingin väri- ja vernissatehtaan tuotantoskaala oli laaja pesujauheista ja desinfiontiaineista jalkinerasvoihin, mutta maaliaineista Takala mainitsee tehtaan valmistaneen ainakin mönjää, vihreitä ja keltaisia kromivärejä, sinooperia ja maavärejä.

1800-luvulla perustettiin myös muutamia muita pienehköjä väritehtaita, joiden elinaika oli suhteellisen lyhyt; 1900-luvulla näitä värillisiä tähdenlentoja on ollut enemmänkin, mutta mukaan mahtuu myös suuria vaikuttajia. 1900-luvun ensimmäisiä suuria maalinimiä oli maalarimestari Joonas Järvelän 1908 perustama maaliliike ja 1923 perustama maalitehdas (v:sta 1933 J. Järvelän Lakka- ja Väritehdas Oy, v:sta 1943 Järvelän Tehtaat Oy) - Järvelän mainos vuodelta 1939 kertoo ylpeänä, että Stadion kokonaisuudessaan ja Messuhalli sisältä sekä ravintolaosa ulkoa ovat maalatut Järvelän Kvartsiittiväreillä. Hohdokas ura päättyi konkurssiin 1949.

Tamperelaista Kiilto Oy:tä edelsi 1919 perustettu Teknokemiallinen Tehdas Osakeyhtiö Santalahti, joka aloitti toimintansa vaatimattomasti parikerroksisessa uunilämmitteisessä, puisessa (!) asuinrakennuksessa Pispalassa. Hius- ja suuvesien, kenkämaalien ja -kiillotteiden ja huonekalulakkojen syttymisarkuudesta ei toiminnan alkuvaiheessa juurikaan välitetty, sen sijaan pitkä nimi alkoi olla harmillinen. Vuonna 1924 nimikilpailu toi uuden Kiilto -nimen ja seuraava vuosi uudet turvallisemmat toimitilat Hatanpäältä sekä toimialan tarkennuksen: hius- ja suuvesien valmistus loppui ja huonekalulakat saivat prioriteetin. Kiilto Oy alkoi valmistaa selluloosalakkaa ensimmäisenä Suomessa. Tuotanto laajeni hiljalleen mm. erilaisiin muovituotteisiin. Vuonna 1972 Kiilto Oy alkoi muuttaa uusiin toimitiloihinsa Lempäälään ja vanha Tampereen tehdas suljettiin 1979; samalla loppui maalin valmistus.

Vuonna 1919 aloitti Tikkurilassa toimintansa Ab Schildt & Hallberg Oy:n maalitehdas (v. 1920 Dickursby Oljeslageri, Ferniss-, färg- ock lackfabrik; vs:sta 1929 Oy Schildt & Hallberg Ab Tikkurilan tehtaat; v:sta 1950 Oy Schildt & Hallberg Ab Tikkurilan Väritehtaat, v:sta 1975 Tikkurilan väritehtaat Oy). Maalivalmistus alkoi varsin pienellä volyymilla, mutta kasvoi hiljalleen melkoisiin mittoihin - sähkötkin tehtaalle saatiin 1928 (!). Kotimaisten tuotteiden vierastaminen ja tuotemerkin tuntemattomuus oli lopettaa tehtaan toiminnan, mutta vuonna 1929 johtaja Albin Sanström sai kuningasidean: Tikkurilan neljästi vuodessa ilmestyvä, ilmaiseksi jaettava tiedotuslehti ilmestyi sekä suomeksi (Tikkurilan Viesti) että ruotsiksi (Dickursby Meddelanden) ja sen painosmäärä vaihteli 25000 ja 28000 välillä. Mainosten lisäksi lehti sisälsi myös opastusta maalaamiseen, joten Tikkurilan nimi alkoi upota kansaan. Tikkurila alkoi järjestää myös erilaisia maalauskursseja ympäri Suomea. Tehokkaalla markkinoinnilla, myynnin tehostamisella, koulutuksella ja omalla tuotekehittelyllä Tikkurilan tehtaasta tuli 1930-luvulle mentäessä maan suurin maalinvalmistaja.

1970-luvulla suomalaiset maalitehtaat sysivät maalia Neuvostoliittoon, minkä kerkesivät - markkinat tuntuivat pohjattomilta. 1980-luvun nousukausi kansainvälisti maalikauppaa yhä enemmän ja maalitehtaat olivat voimissaan; Oy Sadolin Ab jäi historiankirjoihin perustamalla Neuvostoliittoon ensimmäisen länsimaisen yrityksen 1987. 1990-luvun lama söi myös maalikauppaa, mutta tästä huolimatta kansainvälistyminen jatkui ja panokset kävivät yhä suuremmiksi. Isoista pelaajista mainittakoon mm. Teknos ja Kemira. Maalitehtaiden määrästä huolimatta varsinaisia pigmenttejä ei kuitenkaan Suomessa ole aikojen kuluessa laajamittaisesti valmistettu. Suurin osa maali- ja lakkatehtaista käytti raaka-aineinaan ulkomaalaisia pigmenttejä. Takala mainitsee kirjassaan suomalaiset pigmenttivalmistajat vuonna 1946: Lyijyvalkoistehdas Grönberg ja Kumpp. valmisti nimensä mukaisesti lyijyvalkoista, Hangon Väri Oy valmisti puna- ja keltamultaväripigmentit (ainakin punamultapigmenttien valmistus jatkui vielä 2000-luvun alussa), Enso-Gutzeit Oy kimröökiä ja Suomen Sinkkivalko Oy mm. sinkkivalkoista (mainosten mukaan ainakin myös titaanivalkoista).

Musta

Frans Höijer'in Väkiviina-, Lakka- ja Pulituuri-Osakeyhtiö tarjosi vuonna 1900 kahta erilaista mustaa lakkaa, toista suutareille ja toista puusepille, mutta mustan lakan valmistus oli ollut Höijerille pitkään ongelma. Takalan mukaan Höijer onnistui hankkimaan polttimomestari, apteekkari F. W. Langhoffin kuolinpesältä apteekkarin laitteet ja raaka-aineet ja onnistui paljastamaan mustan lakan väriaineeksi nigrosiinin.

Kimrööki (pihkamusta) on nokimustaa, jonka historialla on Suomessa pitkät perinteet. - vientiinkin (mm. Venäjälle) sitä on riittänyt. Kimröökiä valmistettiin mistä tahansa hitaasti palavasta aineesta (kuten tuohesta, koivuhiilestä), mutta joidenkin lähteiden mukaan paras kimrööki valmistettiin tervaa polttamalla. 1900-luvulla suurin kimröökin tuottaja oli Enso-Gutzeit Oy.

Lönnrot kertoo Flora Fennicassa (1860/1866), että mustakonnanmarjan (Actaea spicata) marjoista saadaan alunaan sekoitettuna mustaa mustetta ja rautatorvissa sydeksi poltetusta järvikaisloista (Schoenoplectus lacustris) "niinhyvin maalareille kuin kirjanpainajille soveliasta mustetta".

Valkoinen

Suomessa lyijyvalkoista valmistettiin jo 1800-1900-lukujen vaiheessa (Color-maalitehdas 1898-1903). Tärkein suomalainen lyijyvalkoisen valmistaja, Grönberg & Co alkoi valmistaa lyijykarbonaattia Tikkurilassa 1928 ja vaihtoikin pian nimensä myöhemmin muotoon Oy Lyijyvalkoistehdas Grönberg. Suomessa lyijyvalkoisen käyttö rakennusten sisämaalauksessa kiellettiin jo 1920-luvun lopulla, mutta ulkoseiniin sitä käytettiin vielä ainakin 1950- luvulla. Rajoitusten myötä myös tehtaan valmistus lopulta lakkasi 1960-luvulla - tehdas jätti kuitenkin jälkeensä tonnikaupalla saastunutta lyijypitoista myrkkymaata.

Toinen valkoisia pigmenttejä valmistava tehdas oli 1933 perustettu Suomen Sinkkivalko Oy, joka (nimensä mukaisesti) valmisti sinkkivalkoista. Maalarilehdessä 3/1957 on myös Suomen Sinkkivalko Oy:n valmistaman titaanivalkoisen mainos. Titaanivalkoista valmisti vuodesta 1961 myös Porissa sijaitseva Vuorikemia Oy.

Vaaleanpunainen

1700-1800-luvulla pohjalaiset kirkot maalattiin roosaksi sisäpuolelta - ja pohjalainen morsian pukeutui roosaan hääpukuun.

Punainen

Suomalaiseen maaseutuun yhdistetään "punainen tupa ja perunamaa". Punainen väri oli suomalaisille tuttu jo ennenkuin tupia edes tunnettiin; kampakeraamisen ajan Suomessa ruumiit saatettiin maalata punamullalla. Myöhemmin punainen siirtyi iholta rakennuksiin. Rautaoksidipitoisesta savesta valmistettu punamultamaali olikin pitkään yleisimmin käytetty maaliaine suomalaisella maaseudulla.

Ensimmäiset merkit punamullan käytöstä talomaalina löytyvät 1500-luvulta. Sen käyttö rakennuksissa yleistyi 1600-luvulla, tuolloin aatelistalot ja upseerien virkatalot maalattiin punamullalla, mutta kaupunkien talot keltaisella maalilla. 1600-luvulla punaväri oli yläluokan ja vallanpitäjien yksinoikeus: aluksi sillä maalattiin julkisen vallan rakennukset kuten raatihuone ja kirkko (Gardbergin mainitsemia esimerkkejä ovat mm. 1657 Helsingin maaherran virkatalo, samoihin aikoihin Porvoon raatihuone, 1666 Porin raatihuone, 1680 Kristiinankaupungin kirkko). Vuonna 1694 annetun kuninkaallisen päätöksen mukaan kaikissa sotilasvirkataloiksi määrätyissä rakennuksista tuli käyttää punamultaa. Alempiarvoisiin virkataloihin riitti nurkkalautojen ja ikkunapielien maalaus, komppaniaupseereiden tiloilla asutetut rakennukset (karjapihan rakennuksista vain kulmalaudat), mutta rykmentinupseeriston virkataloissa maalattiin punaiseksi kaikki rakennukset asutuista karjapihan rakennuksiin.

1600-luvun lopulla punamullalla alettiin maalata myös herraskartanoita, mutta vasta 1800-luvulla tapa levisi talonpoikaistaloihin samoihin aikoihin, kun säätyläiset alkoivat suosia keltamullan käyttöä. Takalan kirjassa on ruotsalaisen matkailijan kuvaus Turusta vuodelta 1735 (Gardbergin artikkelista): [...] enimmäkseen puutaloja, joista vain hyvin harvat on maalattu punaisiksi kuten Ruotsin kaupungeissa. 1800-luvulle saakka punamullalla maalaaminen oli myös lähes ainoa rakennusten värikäsittely. Kirkot olivat punaisia koko 1700-luvun, mutta kun punamulta oli yleistynyt tarpeeksi ja vaatimattominkin kaupungin talo oli punainen, kirkon piti jotenkin erottua muuta kaupungista. Usein kirkot maalattiin keltaisiksi (muotiväri, jolla jäljiteltiin eurooppalaisten hiekkakivirakennusten väriä).

Punamulta onkin yksi niistä harvoista pigmenteistä, joita saa suoraan kotimaisesta maaperästä. Suomalaisia punamultapigmentin tai punamultamaalien tuottajia ovat aikojen saatossa olleet mm. Onkamon Punamulta Oy, Suomen Punamulta O/Y ja Hangon Väri Oy.

Sininen

Lönnrot kertoo Flora Fennicassa (1860/1866), että rikkakukonkannuksen (Delphinium consolidaa) marjoista saadaan alunaan sekoitettuna sinistä mustetta, samoin kissankellon (Campanula rotundifolia) ja kurjenkellon (Campanula persicifolia) puserretusta kukkamehusta sinistä mustetta tai maalia, "joka ei kuitenkaan ole oikein pysyväistä".

Vihreä

Lönnrot kertoo Flora Fennicassa (1860/1866), että vihreää maaliväriä saadaan kissankellon (Campanula rotundifolia) ja kurjenkellon (Campanula persicifolia) puserretusta, alunaan sekoitetusta kukkamehusta ("joka ei kuitenkaan ole oikein pysyväistä"), orapaatsaman (Rhamnus cathartica) lokakuussa kypsyvistä marjoista ja rohtorastin (Anchusa officinalis) lehtimehusta alunan kanssa keitettynä.

Keltainen

1600-luvun kaupunkitalot maalattiin keltamullalla.

Lönnrot kertoo Flora Fennicassa (1860/1866), että alunaa lisäämällä koivunlehdistä (Betula) keitetystä keltaisesta saadaan maalia ja rentukan (Caltha palustris) kukista alunan kanssa keitettynä keltaista mustetta ja keltakurjenmiekan (Iris pseudacorus) kukista viinietikan ja kumin (arabikumi) kanssa keltaista piirustusväriä.

Pukeutuminen ja värjäys

Suomalaiseen värjäyskulttuuriin on vaikuttanut ennenkaikkea pohjoisen karu luonto, joka ei ole tarjonnut niin valtavaa värivalikoimaa kuin etelän lämpimämmän ilmaston kasvit. Suomalaisesta luonnosta parhaiten ovat irronneet ruskean ja keltaisen sävyt (suomalaisethan edelleen viittaavat rusehtaviin sävyihin "luonnon sävyinä" - suuri osa ihmisistä ei miellä esim. sinistä "luonnonväriksi". Kirkkaat värit ovat kuitenkin aina olleet haluttuja, joten luultavimmin Suomessakin on viljelty värjäyskasveja, lisäksi kaukomailta on tuotu sekä kankaita että väriaineita.

Pukeutuminen

Suomalaisista muinaispuvuista on loppujen lopuksi vain vähän tietoa. Villa- ja kangasvaatteet olivat arvokkaita ja ne kulutettiin viimeiseen saakka. 500-luvulle saakka vainajat myös useimmiten poltettiin vaatteineen. 600-luvulla hautaus alkoi yleistyö Satakunnan alueella (Eura, Köyliö) ja 700-luvun loppuun mennessä hautakulttuuri oli levinnyt Pohjois-Suomeen. Hautauskaan ei välttämättä pelastanut materiaaleja: luonnonmateriaalit maatuvat nopeasti maahan joutuessaan. Toisaalta, jos vaate värjätään esim. rauta- tai kuparipadassa, metallisuolot voivat auttaa sen säilyttämisessä. Täten myös viikinki- ja ristiretkiajan hautalöydöistä on löytynyt kohtalaisen runsaasti tekstiilejä: runsaat metallikorut ovat auttaneet kankaiden säilymisessä. Miehet eivät käyttäneet koruja niin paljon kuin naiset, siksi heidän pukeutumisestaankin on vähemmän tietoa. Vanhimmat tekstiililöydöt, pienet kankaanpalaset, ovat 300-luvulta.

Myöhäisrautakautisten tekstiililöytöjen kankaista suuri osa on värjätty, mutta suurta osaa kasviväreistä ei ole voitu tunnistaa kemiallisesti - värit ovat myös muuttuneet aikojen saatossa Ainoat tunnistettavat väriaineet ovat indigo (joko Suomessakin kasvaneesta värimorsingosta (Isatis tinctoria) tai tuontivärinä tuodusta Intian väri-indigosta (Indigofera tinctoria) ja värimataran (Rubia tinctorum) krappiväri.

Euran Luistarissa on tehty noin 170 löytöä, joissa yhdeksässäkymmenessä on mukana tekstiiliä. Euran puku on tummansinistä villaa, lisäksi puvussa on vaaleanvihreä vaippahame / esiliina (joka lienee värjätty nokkosella ja indigolla), ja punainen vyö. Mikkelin läheltä Tuukkalasta löydettyjen asujen perussävyinä lienee ollut ruskea, lisäksi raitoja lienee värjätty punaisella, sinisellä ja keltaisella; puku tummansininen, paita, huivi ja esiliina valkoiset. Kaukalan puku on karjalainen puku, jonka väri on ruskea, paidan väri valkoinen ja vaipan ja esiliinan väri syvän sininen. Muinais-Karjalan asu on musta, paita ja huivi ovat valkoiset, esiliina ja viitta beigenvärinen. Perniön puku on punainen, paita, esiliina ja viitta valkoisia.

1500-luvun lopulla renessanssiajan muoti alkoi vaikuttaa korkeiden säätyjen pukeutumiseen etenkin Juhana-herttuan hovissa. Espanjalaiseen muotipukuun 1500-luvulla kuului punaista ja mustaa - Suomessa muoti näkyi mustien kankaiden yleistymisenä. Joitakin muodin piirteitä kulkeutui sieltä myös turkulaiselle porvaristolle. Seuraavalla vuosisadalla muodin vaikutukset alkoivat kulkeutua myös maaseudulle: naisen pukuun kuului liivit, vyötäröhame, sarkaröiju ja uutena tanu-päähine tai myssy. Samalla vuosisadalla saapuivat myös naisten päällystakki ja viitta, puikoilla kudotut sukat, käsineet ja länteen villapaidat ja myssyt. 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa miehet alkoivat käyttää saappaita. 1600-luvun lopulla kansannaisen puku sai barokkimaisia vaikutteita mm. sävyskaalaansa: valkoinen pellavakangas koristeltiin vihreillä, punaisilla ja mustilla väreillä. Värit säilyivät juhlapuvun väreinä 1700-luvulle saakka.

1700-luvulle saakka vain varakkaat pukeutuivat värikkäästi; talonpoikien arkipuku oli luonnonvärinen, kirkkovaate musta. Yksiväriset pukukankaat olivat luonteenomaisia 1700-luvulle saakka ja juhlapukukankaina 1800-luvun lopulle saakka.1700-luvulla kaupunkien vaikutus alkoi näkyä enemmän maaseudullakin; samalla elintaso nousi ja myös tavallisten kansalaisten kankaissa alkoi näkyä erilaisia kuviointeja (raidat, ruudut...); maahan tuotiin flammuvärjättyjä, liekkikuvioisia puolivillaisia kankaita mm. parjakankaiksi. Käyttöön otettiin valkoinen esiliina ja myös muita värejä: sininen, punainen ja vihreä. 1700-luvulla punaiset ja vihreät verkahameet olivat yleisiä ja ne kulutettiin loppuun. Länsisuomalaisilla naisilla alkoi näkyä liekkikuvioisia röijyjä 1700-luvun alussa. Saman vuosisadan puolessa välissä Pohjanmaalla flammulliset ja pilkulliset hameet ja röijyt olivat yleisiä.

Kuitenkin yleisesti ottaen tavallisen väestön arkivaatteet olivat luonnonvärisiä, mustia, valkoisia ja harmaita 1800-luvulle saakka; juhlapukuun kuului musta silkkihuivi, arkeen tavallisempi huivi. Sjögren (1828) kuvaa Kemin Lapin ihmisten pukeutumista ja kertoo, että miehet pukeutuvat pääosin harmaaseen, mutta nuoremmat miehet käyttävät jo sinisiä takkeja. 1840-luvulla puuvillakankaat tulivat laajemmin markkinoille ja muotia alettiin hiljalleen seurata: sen seurauksena paikalliset asuvariaatiot vähenivät. Myös Lapin puvun kirkkaiden värien synty ajoittuu 1700-luvulle, vaikka vielä 1920-luvulla nekin pääosin olivat valkoista sarkaa, joissa väri näkyi kirjavissa koristenauhoissa.

Vaatteiden kääntäminen, eli uudelleenkäyttö vaikutti arvoon. Punainen verkahame merkittiin omaisuusluetteloon, mutta siitä valmistettua miesten liiviä ei merkitty.

Suomessa pukeutumisen värikkyyteen vaikuttivat paljon herätysliikkeet, jotka vaativat väestöä pukeutumaan "nöyrästi" - siis mustaan, harmaaseen ja siniseen (toisaalta vastakkaisiakin uskonnollisia näkemyksiä oli: esim. Pohjanmaalla "vasulaiset", eräs uskonlahko, jonka Raamatun tulkinta oli usein ristiriidassa kirkon kanssa, suosi kirkasväristä pukeutumista - usein lahkolaisten vaatteet olivat kirkkaanpunaisia). Myöhemmin teollistuminen ja teollisuuskankaiden yleistyminen (sitä myötä halpeneminen) vaikutti siihen, että väestö alkoi yhä enemmän ostaa kankaansa (usein myös värikkäät) valmiina. 1800-luvun Suomessa punainen kuului aatelille, musta papistolle, harmaa talonpojille. 1700-luvun alussa sinisestä tuli arvoväri.

Erilaisiiin seremonioihin määrättyä puvunväriä ei oltu määrätty, mutta mustaa pidettiin pitkään arvokkaimpana värinä - ja olihan aidon mustan värjääminen vaikea ja kallis prosessi. 1800-luvulla kirkko- ja hääpukuleninki oli musta. Rippipuku (joka aiemmin oli usein nuoren ensimmäinen oikea puku) oli joillakin seuduilla valkoinen jo vuosisadan alussa, mutta yleinen valkoinen oli vasta toisen maailmansodan jälkeen. Valkoinen kastemekko alkoi yleistyä 1920-30 -luvuilla, mutta säätyläiset käyttivät sellaista jo edellisellä vuosisadalla.

Värjäys

Langat värjättiin enimmäkseen kasvivärein joko itse tai ammattivärjärillä. Kotivärjäys oli kansankielellä painamista (tai idässä mujutusta), ammattivärjärit värjäsivät - ja verkkojen värjäyksen yhteydessä puhuttiin roukaamisesta. Suomessa on käytetty puretusaineina alunaa, lipeää ja vitrillejä. Turussa oli yksittäisiä värjäreitä (värjäsivät tuontiväreillä) ilmeisesti jo 1500-luvulla, mutta vielä 1600-luvulla värjärin ammatti oli uusi - se oli myös kaupunkilaisammatti ja alkoi yleistyä vasta seuraavalla vuosisadalla. 1700-luvun kaupunkien käsityöläisluetteloista löytyy muutamia kankaanpainajia, mutta suurin osa painokankaista tuotiin ulkomailta. 1730-luvulta lähtien Turun värjäämössä värjättiin lähinnä naisten sarkahameita ja saman vuosisadan lopulla ulkomaalaisia väriaineita (krappi, kokenilli, indigo) oli saatavilla myös kotona tehtävää värjäystä varten.

Koristetekstiilien värjäys yleistyi vaatteiden värjäystä nopeammin. Esimerkiksi Hämeenlinnasta vietiin jo 1500-luvulla kirjavia ryijyjä Tukholmaan hoviin. Karjalassa koruompelulla oli erityisasema: valkoisen lisäksi käytettiin myös värillistä lankaa. Punainen puuvillalanka värjättiin kotona.

Silloin naiset eiwät ostaneet muuta waatteisinsa, kuin punaista werkaa helmoihin, wiitan puoltatoista tuumaa leweään kaulukseen, tyttöjen pääkääröön ja säppäleen; muu kaikki tehtiin kotona ja hankittiin kotiwaroista. Wäriaineitakiin ei ostettu, senkuin sinihiiliä waan; mustaa saatiin niittylähteistä; mataroita kuokittiin kotipellon pientarista ja saatiin wielä wiljawammalta Räisälästä.
Sawakkojen ja Äyrämöisten eri-waatteenparsista., Ilmarinen 39, 27.9.1867

Värjärit olivat pitkään tekstiiliteollisuuden kolmanneksi suurin käsityöläisryhmä räätäleiden ja nahkureiden jälkeen. Värjärit olivat pääasiassa kaupunkilaiskäsityöläisiä. Vielä 1800-luvullakin maalaiset kääntyivät enimmäkseen kaupunkien värjäämöjen tai värjärien puoleen. Vielä 1800-luvun lopullakin maaseudulla oli vain harvoja värjäämöitä.

Kuten muuallakin, myös Suomessa suurien tehdasvärjäämöjen lisääntyminen ja tehdasvalmisteiden kankaiden yleistyminen alkoi syödä yksittäisten värjäreiden leipää ja synteettisten väriaineiden tuotanto alkoi nopeasti syrjäyttää kasvivärien käyttöä. Kansanomaiseen perinteeseen pohjautuva värjäystaito säilyi yleisenä 1800-luvun puoliväliin saakka, jolloin kauppoihin alkoi ilmestyä "pussivärejä" tai "lappuvärejä". Kansanomaisen värjäystaidon häviäminen ja räikeinä pidettyjen aniliinivärien vaikutus käsityön tasoon alkoi huolestuttaa perinteen vaalijoita - luonnonvärejä - eli ehtavärejä- pidettiin pussivärejä parempina. Kasvivärjäystietoa alettiin kerätä ja jakaa Suomen Käsityön Ystävien johdolla - esimerkki toiminnalle tuli Norjasta.

Suomalaisen värjäysohjeiston klassikko on Alina Hellénin ensimmäisen kerran 1905 ilmestynyt Neuvoja kotiwärjäykseen kaswiaineilla; myöhemmin kirjasta on otettu laajennettuja painoksia ja uusintapainoksia (mm. 1970-luvulla). Pientä huvitusta herättää kaiken kaupasta saavalle nykyihmiselle värjäyksen alkuvaiheet: Lampaat tulee pestä noin wiikkoa ennen keritsemistä ja sen jälkeen pitää sellaisessa paikassa, ett'eiwät uudestaan likaannu. Alkuperäisen kirjan ohjeet ovat kuitenkin aivan mainiosti käytettävissä edelleen: käytettävät kasvit ja puretusaineet ovat samat kuin ennenkin ja yhä helposti saatavilla.

Suomalaisten 1800-luvun alkupuolella tai sitä aiemmin värjäyskasvien käytöstä ei ole säilynyt valtavasti tietoa. Lönnrotin Flora Fennicaa (1860/1866) on usein siteerattu tällaisen tärkeän tiedon lähteenä ja sen kommentit mainitaan myös tällä sivulla värjäyskasvien yhteydessä, sillä kirjassa on listattu useiden Suomessa kasvavien kasvien hyötykäyttötapoja, joista värjääminen on yksi. Flora Fennica tai vastaavat kasvikirjat eivät kuitenkaan välttämättä dokumentoi suoraan sitä, miten kasveja on maassamme käytetty, vaan kertovat, miten niitä voitaisiin käyttää. Näin myös monen muun pohjoismaisen kasvikirjan kohdalla. Niistäkin kyllä, välillä, saattaa löytää dokumentaarisempiakin lausahduksia väriaineiden käytöstä.

Tieto vanhemmasta värjäysperinteestä onkin paljolti sekä arkeologisten löytöjen että vanhan aikalaiskirjallisuuden - mm. matkakertomusten ja aluekuvausten - sivulauseitten varassa.

Finlayson

Tampereella sijaitsevan Finlaysonin puuvillatehtaan perusti 1820-luvulla skotlantilainen James Finlayson. Tampereella oli vapaakaupunkioikeudet, joten raaka-aineista ja koneista ei joutunut maksamaan tullia ja tämä antoi etulyöntiaseman venäjäisiä puuvillatehtaita vastaan. Finlaysonin tuotanto kuitenkin kasvoi ja tullivapaus loppui tietyn tuotantorajan ylityttyä. Tässä vaiheessa oman värjäämön perustaminen tuli oleelliseksi: värjäämättömistä langoista meni tullia vain parisenkymmentä prosenttia, mutta värjätyn materiaalin tullimaksut saattoivat nousta yli 50%. Suomessa ja Venäjällä oli kyllä värjäämöitä, mutta värin laatu oli sitä sun tätä. Finlayson halusi olla varma väriensä laadusta. Värjäämö aloitti toimintansa kuuden henkilön työpaikkana, mutta työntekijämäärä kasvoi nopeasti moniin kymmeniin työntekijöihin.

Musta

Mustaan tai muuten tummiin vaatteisiin on pukeuduttu erityisesti muistopyhinä (mustanpyhä). 1800-luvun Suomessa musta kuului papistolle ja vuosisadan lopulla talonpojat ja säätyläisnaiset alkoivat pitää mustaa leninkiä (koostui erillisistä hihallisesta puserosta ja hameesta. Mustasta tuli suosittu väri.

Chydenius (1754) mainitsee, että lepän (Alnus) kuorella ja rautasulfaattia lisäämällä voidaan värjätä pellavaa mustaksi, mutta hän mainitsee myös, että villaa voi värjätä mustaksi lisäämällä joukkoon hienoa, mustaa suovettä (?) (med lagen af dess bark wet man här färga Brunt och med tilsats af Vitriol swärtta linne, men med tilsats af en fin, swart äfia, som utu kärr tages färga ylle swart.) Myös Bucht mainitsee ohimennen Hollolaa käsittelevässä tekstissään 1792. Siinä hän kuvaa, kuinka talonpojat ottavat (rautapitoista) maata ja lepänkuorta (Alnus), joilla värjäävät nahkaa mustaksi: Bönderna uptaga jorden, at jämte ahlbark, därmed fästa svart färg på läder. Vastaavia mainintoja vesistöistä tai soisilta alueilta kaivetusta rautapitoisesta maasta ja sen avulla värjäämisestä löytyy useita. Väriä on nimitetty mm. suomustaksi tai jokimustaksi.

Myös Lönnrot mainitsee Flora Fennicassa (1860/1866) lepän (Alnus): Kuori painaa ruskeata ja punaista, vihtrillin kanssa mustaa. Lönnrot täydentää, että nahkoja mustutetaan lepän kuorilla, sinipuulla (Haematoxylon campechianum) ja rautasulfaatilla.

Lönnrot kertoo Flora Fennicassa (1860/1866), että mustaa värjätään kuivatulla ranta-yrtillä (Lycopus europaeus) ja rautasulfaatilla sekä metsätammen (Quercus robur) kuorella ja rautasulfaatilla.

Harmaa

Lönnrot kertoo Flora Fennicassa (1860/1866), että alunapuretuksella sianpuolukalla (Arctostaphylos uva-ursi) voi värjätä harmaata.

Lönnrot mainitsee Flora Fennicassa (1860/1866), että "alunoidun villalangan" voi värjätä keto-orvokilla (Viola tricolor) "jäänkarvaiseksi" eli jäänväriseksi; sävyä voinee pitää jonkinlaisena vaaleana vihertävän tai sinertävän harmaana.

Valkoinen

Villavaatteissa valkoinen on ollut lampaasta saadun villan väristä, eli luonnonvalkoista. Lönnrot tosin mainitsee Flore Fennicassa (1860/1866), että isoaurankukan (Agrostemma githago) siemenet saattavat "villalangat valkeammiksi, kun niitä pestessä pannaan veteen".

Vaaleanpunainen

Vaaleanpunainen ja violetti tulivat suomalaisiin kansanomaisiin tekstiileihin 1800-luvun lopulla.

1700-1800-luvulla pohjalaiset kirkot maalattiin roosaksi sisäpuolelta - ja pohjalainen morsian pukeutui roosaan hääpukuun.

Punainen

1600-1700 -luvuilla punainen oli hallitseva väri kansannaisen puvuissa. Usein juhlahameet valmistettiin punaisesta verasta ja myöhemmin sarasta - joissain paikoin punashame oli paras vaate, jota pidettiin joulun, juhannuksen ja helluntain kaltaisina kirkkopyhinä. Herätysliikkeet pitivät sitä sopimattomana värinä ja sen kansanomainen käyttö vaatetuksessa likipitäen loppui pitkäksi aikaa useilla paikkakunnilla.

Punaista on kautta aikain saatu mm. erilaisista mataroista (Galium), joiden juuria on käytetty värjäämiseen jo esihistorian aikaan ja pronssikaudella. Suomi-aikakausilehdessä 1851 julkaistussa, Reinholmin kirjoittamassa Suomalaisia kasvu-nimejä -tekstissä kerrotaan:

Mataran juurilla painetaan joka paikassa "Mataranpunaista", "eikä lähde sen väri"! Vanhoissa runoissa mainitaan tätä painanta usiasti, esim. tässä tyttöjen laulussa, joka Itä-suomessa ja Ritvalan Pyhävietossa on tuttu: "Lähtekääm, sisot, sinelle, Keltaheinään, me kälykset, Mataraan, me morsiamet" jne.

Monissa teksteissä on mainittu, kuinka mataralla värjättäessä kuitu puretetaan ensin kellalla eli todennäköisimmin keltaliekolla (Diphasiastrum complanatum). Tämän mainitsee mm. Sjögren Kemin lappia kuvaavassa tekstissään (1828).

Chydenius (1754) kertoo, että mataroita kasvaa Kokkolan läheisyydessä, mutta sen juuret ostetaan Kalajoelta (Gallium, på Finska Matara; finnes här, doch köpes dess rötter från Calajoki). Samana vuonna Kalm (1754) kertoo, että Pohjanmaalaisen Kalajoen pitäjässä sääntönä on, että matara pitäisi kerätä ottaa aikaisin, koska juuret heikkenevät ja muuttuvat vähemmän hyödyllisiksi kasvaessaan.

Lönnrot mainitsee Flora Fennicassa (1860/1866) Galium mollugon nimellä "painematara" ja kertoo, että sen juurilla värjätään punaista. Galium mollugon esiintyminen Suomessa on dokumentoitu useissa 1800-luvun julkaisuissa, mutta koska saksanmatara on kuitenkin pääasiassa keskieurooppalainen kasvi, on hyvin mahdollista, että se on sekoitettu paimenmataraan (Galium album), jota se suuresti muistuttaa). Lönnrot mainitsee myös ahomataran (Galium boreale) sekä keltamataran (Galium verum) juuret punaisen värin lähteenä.

Krappijuurta saatiin värimatarasta (Rubia tinctorum), jota tuotiin ulkomailta. 1700-luvulla Suomeen alettiin tuoda myös kokenillia ja sinipuuta (sinilastu, wernpuffi, Haematoxylum), josta saatiin erilaisia punaisia, purppuraisia ja sinertäviä värejä.

Lönnrot kertoo Flora Fennicassa (1860) rätvänästä (Potentilla erecta): Juuri nahankin parkitukseen melkein tammen kuortaki parempi. Sen puruilla Lappalaiset painavat nahkan punaiseksi.

Lepän (Alnus) kuoresta puhutaan yleensä punaisena ja puun nimikin on yksi vanhoista veren nimityksistä tai kiertoilmauksista. Lepän punainen ei ole ollut sellaista kirkkaanpunaista millaiseksi sen helposti miellämme, mutta sillä on voinut olla mahdollista värjätä kuitenkin selkeästi punaiseksi tulkittavaa väriä, eikä vain esim. punertavan ruskeaa. Lönnrot mainitsee Flora Fennicassa (1860/1866) lepän (Alnus): Kuori painaa ruskeata ja punaista, vihtrillin kanssa mustaa.

Lönnrot mainitsee Flora Fennicassa (1860/1866) punaisen värjäysaineen lähteenä myös humalanvieraan (Cuscuta europaea), neidonkielen (Echium vulgare) juuri sekä mäkimeiramin (Origanum vulgare).

Lönnrot kertoo Flora Fennicassa (1860/1866), että variksenmarjan (Empetrum nigrum) marjan mehulla paperin voi värjätä punaiseksi.

Violetti, purppura

1700-luvulla Suomeen alettiin tuoda sinipuuta (sinilastu, Haematoxylum), josta saatiin erilaisia punaisia, purppuraisia ja sinertäviä värejä. Vaaleanpunainen ja violetti tulivat suomalaisiin kansanomaisiin tekstiileihin 1800-luvun lopulla; todennäköisesti vasta kaupasta ostettavien "pussivärien" eli aniliinivärien käytön alettua.

Violetteja sävyjä on kuitenkin värjätty todennäköisesti hyvin pitkään marjaväreillä. Nämä värit eivät kestä kauan, mutta vaate on saatettu värjätä aina uudelleen tarpeen vaatiessa. Lönnrot kertoo Flora Fennicassa (1860/1866), että mustikoilla (Vaccinium myrtillus) voi värjätä sinipunaista.

Sininen

Löytöjen mukaan sininen oli suosittu väri. Se saattoi myös olla rikkaiden väri (ehkä vain rikkaiden käyttämä) - useimmat hautalöydöt säilyivät korujen avulla; ne ovat melko rikkaiden vaatteita. Sinistä saatiin jo pronssiajalla mm. värimorsingosta (Isatis tinctoria), joka on nykyään Suomessa melko harvinainen kasvi. Lönnrot mainitsee morsingon Flora Fennicassa (1860/1866), mutta kuvaa vain sen viljelyä (kasvatetaan sen vuoksi lihavassa santamaassa).

Näin kertoo Aimo Turunen kirjassaan Kalevalan sanat ja niiden taustat: Sininen oli jo esihistoriallisena aikana mustan ohella hameen suosittu väri sekä Länsi-Suomessa että Karjalassa. Nähtävästi sininen hame oli erikoisen arvokas, koska vielä 1800-luvun alkupuolella Seiskarissa morsian kotoa lähtiessään pukeutui juuri siniseen. (Sirelius, SKPH (Suomen kansanpukujen historia, Helsinki, 1915) s. 100.)

1700-luvulla maahan alettiin tuoda indigoa (Indigofera) ja sinipuuta (sinilastu, kampechepuu, Haematoxylum), josta saatiin erilaisia tummia purppuraisia ja sinertäviä värejä. Sinistä värjäytettiin värjäreillä, mutta sinistä indigoa myytiin kivimäisinä paakkuina myös kotitalouksille, joissa "sinikivellä" värjättiin käyttämällä pelkistimenä hapatettua virtsaa. Se oli kallis väri, varsinkin verrattuna muihin väriaineisiin, mutta ei mitenkään niin ylettömän kallis kuin joistakin aikalaisteksteistä voisi päätellä; hapan- tai pottisinisen värjääminen tunnettiin melko laajalti. 1700-luvun lopulla myyntiin tuli myös indigokarmiini, joka oli kotivärjäreille helpompikäyttöinen, mutta huomattavasti huonompilaatuinen. 1700-luvun lopulla kotiona värjättyä sinistä käytettiin lähinnä raidallisiin hamekankaisiin, mutta sininen ei ollut hallitseva väri. 1800-luvun alussa pellavaiset kesävaatteet valmistettiin sinivalkoraidallisiksi.

Lönnrot kertoo Flora Fennicassa (1860/1866), että sinistä värjätään käyttämällä yhdessä sinipuuta ( campechianum) ja keltaliekoa (Diphasiastrum complanatum).

Kemin Lappia käsittelevässä kirjassaan Sjögren (1928) huomauttaa lyhyesti, että Utsjoella värjätään sinistä indigolla.

Vihreä

Erilaisia keltavihreitä ja harmahtavan vihreitä sävyjä saadaan saadaan mm. kanervasta (Calluna vulgaris), nokkosista (Urtica dioica; käytetty värjäämiseen jo esihistorian aikaan ja pronssikaudella) ja kuusenhavuista (Picea abies; käytetty värjäämiseen jo esihistorian aikaan ja pronssikaudella).

Vihreää on värjätty useiden muiden röyhykasvien röyhyillä (mm. järviruoko (Phragmites australis), (siniheinä Molinia caerulea), kastikat (Calamagrostis), (lauhat (Deschampsia) ja luoho (Apera spica-venti). Näistä Lönnrot mainitsee Flora Fennicassa (1860/1866) luohon (Apera spica-venti) järviruokon (Phragmites australis) ja siniheinän (Molinia caerulea).

Kalm (1754) mainitsee järviruokon (Phragmites australis) yhtenä kasveista, joita Pohjanmaalaisen Kalajoen pitäjän asukkaat käyttävät värjäämiseen. Hänen mukaansa naiset keräävät ruokojen röyhyjä, keittävät niitä ja sekoittavat ahkerasti, jonka jälkeen alunapuretettu villa värjäytyy sillä vihreäksi.

Todennäköisesti hyvin samankaltainen väriainekoostumus on puna-apilan kukassa (Trifolium pratense), jonka mm. Lönnrot mainitsee Flora Fennicassa (1860/1866) vihreän värin lähteenä.

Pietaryrtti (Tanacetum vulgare) mainitaan vanhemmissa aineisoissa usein nimenomaan vihreän värin lähteenä, vaikka nykyvärjärit värjäävät sillä pääosin voimakasta keltaista väriä. Lönnrot kuvaa Flora Fennicassa (1860/1866) vihreän värjäämisen pietaryrtillä: Lehdet pieneksi hakattuina tuoreeltaan ja keitettynä painavat villaisen vaatteen vehreäksi. Pitää keittoliemeen sekoittaa tuhkalipeätä ja sitte uudelleen kiehauttaa, ennenkun aine kastetaan siihen.

Kirkasta, puhdasta vihreää on värjätty pääasiassa jonkun keltaisen ja indigon sekoituksella. Suomi-aikakausilehdessä 1851 julkaistussa, Reinholmin kirjoittamassa Suomalaisia kasvu-nimejä -tekstissä mainitaan, että keltalieko on koko maassa tuttu ja sillä värjätään myös sinisen öljyn avulla vihreää.

Lönnrot kertoo Flora Fennicassa (1860/1866), että vihreää ("vehreää") voi värjätä purtojuurella (Succisa pratensis) ja mustanvihreää keittämällä ketokaunokkia (Centaurea scabiosa) vismuttivedessä. Lönnrot mainitsee myös, että orapaatsaman (Rhamnus cathartica) lokakuussa kypsyvistä marjoista valmistetaan vihreää maalariväriä. Korpipaatsaman (Frangula alnus) marjoista Lönnrot ei mainitse "maalariväriä", mutta huomauttaa, että jos villa ensin värjätään koivun (Betula) lehdillä keltaiseksi, korpipaatsaman (Frangula alnus) marjoilla siihen saadaan vihreä väriä.

Keltainen

Jo pronssikaudella keltaisia värejä valmistettiin mm. kanervasta (Calluna vulgaris), koivusta (Betula) ja liekokasveista (Lycopodium ja etenkin keltalieosta, Diphasiastrum complanatum).

Chydenius mainitsee Kokkolan läheisyydessä kasvavia lääkekasveja koskevassa tekstissään (1754), että keltaista värjätään koivunlehdillä (Betula) alunapuretuksella sekä kaunista ja kestävää keltaista yhdessä koivunlehdillä, alunalla sekä keltaliekolla (Diphasiastrum complanatum; Chydeniuksen tekstissä siihen viitataan vanhalla nimellä Lycopodum). (Tämän mainitsee myös Palmstruch kasvikirjassaan (1803).) Samana vuonna myös Kalm (1754) kertoo, että pohjanmaalaisen Kalajoen pitäjän asukkaat käyttävät keltaisen värjäämiseen koivunlehtiä. Koivunlehdet keltaisen värjäyksessä mainitsee myös Lönnrot Flora Fennicassa (1860/1866); hän mainitsee myös, että alunaa lisäämällä koivunlehtikeltaisesta saadaan maalia. Lönnrot sanoo myös, että vaivaiskoivun (Betula nana) lehdistä saadaan tummempaa keltaista kuin muiden koivujen.

Kansallismuseon Antellin kokoelmissa olevan naisen itäkarjalaisen talvileningin yhteyteen on talletettu tietoa liekolla värjäämisestä:

[...] värjättiin seuraavasti: mataranjuuret maasta kaivettua kuivataan, survotaan, seulataan ja pistetään lämpimään veteen, missä niitä pidetään kolme vuorokautta silloin tällöin hämmentäen; värjättäessä esine siinä kiehautetaan; tuhkaa ei panna joukkoon. Jos tahdotaan punaista, värjätään vaate ensin kellalla ja sitten vasta mataralla. "Kelta" tehdään Lycopodiumin varsista seuraavast: ne ensin kuivataan ja survotaan, minkä jälkeen niitä käytetään lämpimässä vedessä uunilla viikkokausia, väliin hämmennetään sekoitusta, johon ei panna tuhkaa ja jota ei keitet; siinä pidetään värjättävää eli painettavaa vaatetta 3 tai 4 vuorokautta, painonestettä liikutellaan kahdesti vuorokaudessa.

"Kelta" viittaa todennäköisesti juuri keltaliekoon (Diphasiastrum complanatum), jonka vanha latinankielinen nimi oli Lycopodium complanatum, mutta se saattaa viitata myös katinliekoon (Lycopodium clavatum).

Suomi-aikakausilehdessä 1851 julkaistussa, Reinholmin kirjoittamassa Suomalaisia kasvu-nimejä -tekstissä mainitaan, että keltalieko on koko maassa tuttu ja sillä värjätään myös sinisen öljyn avulla vihreää.

Väri- eli keltasauramo (Cota tinctoria) on kuulunut tärkeisiin keltaisen värin lähteisiin. Suomi-aikakausilehdessä 1851 julkaistussa, Reinholmin kirjoittamassa Suomalaisia kasvu-nimejä -tekstissä kerrotaan:

Heinjoella kellataan näin: langat kuivataan, sitte huhmaressa survotaan Kellat hienoksi kun jauhoja, keitetään ja pannaan happanemaan, ruisjauhoja sekaan. Sitte, kun on hapanta, sinne pannaan langat pari kolme yöksi ja keitetään uudestaan koivun lehdillä taikka Päivän kakkaroilla - "niin ei lähe se keltainen". Tämä lankojen keltaminen ei ole tavallinen Viipurin läänin Savakoilla, vaan ainuvastaan Äyrämöisillä.

Myös Lönnrot mainitsee Flora Fennicassa (1860/1866), että alunapuretettu villa värjäytyy keltasauramolla kauniin keltaiseksi.

Lönnrotin Flora Fennicassa (1860/1866) keltaisen värin lähteenä mainitaan myös nuokkurusokki (Bidens cernua), tummarusokki (Bidens tripartita), kamomillasaunio (Matricaria chamomilla), peltovillakko (Senecio vulgaris), ketokaunokki (Centaurea scabiosa; kylmässä vismuttiliemessä), ahdekaunokin (Centaurea jacea) lehdet, purtojuuri (Succisa pratensis), keltamataran (Galium verum) kukat, lehtopähkämö (Stachys sylvatica), ranta-alpi (Lysimachia vulgaris), saksankirveli (Myrrhis odorata), koiranputken (Anthriscus sylvestris) kukinnot ennen kukinta-aikaa, keltaängelmän (Thalictrum flavum) lehdet (tummankeltainen), lehtopalsamin (Impatiens noli tangere) lehdet ja kukat ("joita sanotaan käytettävän Pohjois-Amerikassa ja myös Kasanissa"), korpipaatsaman (Frangula alnus) kuori, orapaatsaman (Rhamnus cathartica) kuori, kurjenjalan (Comarum palustre) juuret, masmalo (Anthyllis vulneraria) ja halavan Salix pentandra lehdet. Lönnrot mainitsee myös, että lappalaiset ja norjalaiset värjäävät "suolahierakan" eli niittysuolaheinän (Rumex acetosa) juurilla keltaista.

Muita perinteisiä kasveja ovat olleet suopursu (Rhododendron tomentosum), lepänlehdet (Alnus), tuomen (Prunus) ja omenapuun (Malus) kuori sekä vesiheinä.

Lönnrot mainitsee Flora Fennicassa (1860/1866) vain kanervan (Calluna vulgaris) varsien käytön parkitukseen, mutta ei mainitse lainkaan sen värjäyskäyttöä.

Yksi nykyään suosituimpia voimakkaan keltaisen lähteitä on pietaryrtti (Tanacetum vulgare), joka kuitenkin vanhoissa resepteissä mainitaan usein vihreän värin lähteenä. (Ilmeisesti liemen pitää olla emäksinen vihreää väriä varten.)

Oranssi

Lönnrot mainitsee Flora Fennicassa (1860/1866), että keltaängelmän (Thalictrum flavum) juurilla voi värjätä punakellervää.

Ruskea

Ruskeaa saadaan kanervasta (Calluna vulgaris), koivunnaavasta ja suopursusta (Rhododendron tomentosum). Jo pronssikaudella ja sitä ennenkin ruskeaa värjättiin mm. sammalilla ja jäkälillä (mm. kalliokarvejäkälällä Parmelia saxatilis).

Chydenius mainitsee Kokkolan läheisyydessä kasvavia lääkekasveja koskevassa tekstissään (1754) ruskean värin värjäämiseen käytetyn lepän (Alnus) kuorta sekä punertavan ruskean värjäämiseen koivun (Betula) kuorta. Samana vuonna Kalm (1754) mainitsee kallioisokarpeen (kiwen tirot; Parmelia saxatilis) yhtenä Pohjanmaalaisen Kalajoen pitäjän värjäysaineista ja kertoo, että siitä saadaan kaunis ruskea väri.

Palmstruchin kasvikirjassa (1803) kerrotaan, että suomalaiset värjäävät tummanruskeaa korpipaatsaman (Frangula alnus) kuorella, joka on jätetty vuoden ajaksi taivasalle, esimerkiksi katolle tai vastaavaan paikkaan.

Myös Lönnrot mainitsee Flora Fennicassa (1860/1866) lepän (Alnus): Kuori painaa ruskeata ja punaista, vihtrillin kanssa mustaa. Muiksi ruskean lähteiksi hän mainitsee mm. kuusen kävyt (Picea abies) sekä keltaruskean värin lähteeksi kultapiiskun (Solidago virgaurea; kultapiiskusta saa voimakkaankeltaista väriä, mutta sitä Lönnrot ei mainitse lainkaan).

+

Aikoinaan Satakunnassa kulki joulun aikaan "joulukansa" (jouluemät), joka kiersi joulunpyhät tapaninpäivästä loppiaiseen saakka taloissa oudosti puettuna ja sanomatta sanaakaan. Usein naisilla oli miesten vaatteet ja päinvastoin. Useimmiten vaatteet olivat valkoiset.

[Lue lisää pukeutumisesta]
[Lue lisää värjäyksestä]